Rakas isäni Jouko Latva nukkui pois juhannuspäivän iltana 21.6.2025. Hän oli syntynyt 3.9.1949 Padasjoella.
Joukon vanhemmat Hilkka ja Tapani Latva tapasivat Auttoisilla, jossa Tapanin kotipaikka, Tiehaara sijaitsee. Hilkka saapui Karjalan Valkjärveltä evakkotyttönä naapuritaloon Rouvilaan, ja niinpä nuoret tutustuivat toisiinsa. Hilkka ja Tapani avioituivat vuonna 1948 ja saivat kaksi poikaa, Joukon ja viisi vuotta myöhemmin pikkuveljen Lassen.
Nuori perhe rakensi kodin ja sen yhteyteen pienen korjaamoverstaan Syrjäntaakse. Myöhemmin he siirtyivät Koiravuoreen, jossa pyörittivät autokorjaamoa yli 40 vuotta. Isä Jouko oli korjaamolla asentajana työssä 1980-luvulle, jolloin siirtyi mehiläishoitajaksi. Mehiläishoito työllisti hänet täyspäiväisesti vuoteen 1995. Myöhemmin korjaamotoimintaa jatkettiin Lassen ja Mikon kanssa 2000-luvun alkupuolelle.
1960-luvun lopussa Jouko tapasi vaimonsa Vienan (o.s. Helvilä), Taruksen takamaan Lepolan tytön. He menivät naimisiin vuoden 1969 elokuussa. Lapset Marianne ja Mikko syntyivät vuosina 1970 ja 1972. Aluksi elettiin Koiravuoren korjaamon yläkerrassa, mutta vuonna 1975 päästiin muuttamaan uuteen kotiin Laivarantaan.
Isäni Jouko oli elämässään todellinen moniosaaja ja monessa mukana. Mehiläishoidon lisäksi ja sen loputtua hän ehti harrastaa paljon. Hän oli kiinnostunut kotipitäjänsä asioista ja osallistui myös aktiivisesti järjestötoimintaan mm. Padasjoen luonnonystävät ry:ssä, Padasjoen taideyhdistyksessä ja Padasjoki-seurassa. Kotiseutu, luonto ja luonnonsuojelu, taide, perinteet ja perinnekäsityöt, sotaveteraanit – vain muutamia mainitakseni – olivat hänelle tärkeitä. Isän käsissä ja silmissä ”muotoutui” monenlaisia kauniita esineitä ja asioita. Hän oli muun muassa taitava metalliseppä, puukontekijä ja valokuvaaja. Hänen esteettinen silmänsä oli pistämätön, eikä hän koskaan päästänyt käsistään työtä, jonka lopputulokseen ei ollut tyytyväinen.
Jouko Latva oli kiinnostunut historiasta, ja Padasjoen kotiseutuasiat olivat hänen sydäntään lähellä. Myös hänen äitinsä Hilkan karjalaiset juuret kiinnostivat. Jouko ehtikin vaimonsa Vienan kanssa tehdä useita matkoja luovutetun Karjalan alueelle, silloin kun sinne vielä oli turvallista matkustaa. Padasjoen Auttoisten kylää hän piti kotikylänään, olihan isä Tapani ja koko Latvan suku sieltä lähtöisin. Isä muisti paljon auttoslaisia ihmisiä ja heidän sutkautuksiaan, ja näitä puheissaan useasti viljeli meidän muiden iloksi.
Padasjoen luonto ja varsinkin Kullasvuori ja Päijänne olivat hänen sielunmaisemaansa, ja niinpä ne päätyivät usein myös hänen upeisiin valokuviinsa. Valokuvaaminen oli ehkä hänelle harrastuksista rakkain ja läheisin. Hänen kuviaan onkin ollut vuosien varrella esillä myös monissa Padasjoella järjestetyissä taidenäyttelyissä.
Paitsi asioista, isä oli kiinnostunut ihmisistä. Hän oli huumorintajuinen ja hauska. Isä keskusteli ihmisten kanssa mielellään, ja perhepiirissä usein totesimme hänen ”jääneen suustaan kiinni” jonnekin, jos häntä ei alkanut kuuluumaan kotiin. Hän hyväksyi ihmiset sellaisina kuin he olivat ja oli hyvin suvaitsevainen. Hän oli myös itse aina oma itsensä, eikä koskaan esittänyt mitään muuta kuin oli.
Lapsenlapset olivat hänelle tärkeitä ja vielä viimeisinä vuosinaankin välit heihin olivat mutkattomat ja lämpimät. Jouko-pappaa jäivät kaipaamaan kolme poikaa: Mariannen jo aikuiset pojat Leevi ja Aku, sekä Mikon 11-vuotias poika Aleksi.
Vuonna 2016 hänellä todettiin Parkinsonin tauti, joka vei hänen voimansa ja lopulta sattumustenkin kautta, hän nukkui pois sateisen juhannuspäivän iltana läheisten läsnä ollessa.
Isän lempirunoilijan Lauri Viidan sanoin:
”Kun olen kuollut, kun olen kuollut.
Kesä jatkuu. Kesä.”
Niin kuin kesä jatkuu, elää Jouko Latvan muisto hänet tunteneiden ihmisten sydämissä.
Kirjoittaja on Jouko Latvan tytär Marianne Ripatti.