Onko enää lajia, josta ei Suomen mestaruuskisoja järjestettäisi? Erävaelluksen SM-kisat ovat olleet jo pitkään vaihtoehtona kilpasille haluaville. Ja kukapa ei haluaisi lähteä rämpimään metsään kilpaa muiden partioiden kanssa.
Akaalla 4.-7.9. järjestettiin jo 55. erävaelluskilpailut, perinteikäs kilpailu siis. Partiotoverilleni Liljalle ja minulle kilpailut olivat ensimmäiset, mutta vanhat konkarit olivat olleet mukana jo kymmeniä kertoja, vanhin osallistuja peräti 45 kertaa.
Konsepti on yksinkertainen, paljon kävelyä ja suunnistusta, välillä tehtävärasteja, välissä hieman levätään ja seuraavana aamuna jälleen matkaan. Torstaina puolilta päivin kilpailu alkoi puuharavan rakentamisella. Kirveet ja sahat soivat vimmatusti tunnin ajan, jonka jälkeen partiot lähtivät suunnistamaan kohti ensimmäisiä rasteja.
Alkumatkan suunnistus ja tehtävät sujuivat mielestämme mukavasti, ainoastaan yhden vaikean koordinaattitehtävän jätimme tekemättä. Pienen mutkan kautta pääsimme yörastille, jossa jatkoimme haravan valmistusta. Nukkumaankin päästiin hyvissä ajoin. Seuraavana aamuna matkaan lähdettiin varhain. Päivän tehtävinä mm. maakuntakalojen tietämystä ja karttamerkkien tuntemusta testattiin. Lisäksi suoritimme pienen vesistön ylityksen.
Yörastille saavuimme toisena iltana hieman väsyneempinä kuin edellisenä. Tehtäviäkin saimme, valmistimme lunttua ja sidoimme perhon. Kumpaakaan emme olleet koskaan ennen tehneet, mutta ihan tyytyväisiä saimme olla.
Seuraavan päivän matka oli suunnilleen sama kuin edellisen, tarkkaan emme kuljettuja matkoja tienneet. Naisten sarjan matkaksi oli kerrottu 70 km ja avoimen 100 km. Kuitenkin kävelyä tuli luultavasti lähemmäs 100 km kokonaisuudessaan.
Päivän tehtäviin sisältyi mukavasti luonnontuntemusta vaativia tehtäviä, mistä kaksi biologiopiskelijaa oli varsin innoissaan. Matka taittui hitaasti mutta varmasti, suunnistuksessa aloimme olla jo hieman varmempia taidoistamme, mutta välillä tuli silti luotettua enemmän veteraaneihin. Joskus tämä osoittautui hyväksi ratkaisuksi, mutta toisinaan olimme kaikki yhtä hukassa.
Viimeisenä iltana kävimme nukkumaan varhain, sillä pikataipaleelle lähtö kohti maalia koitti aamuneljältä. Pimeässä suunnistusta olimme jännittäneet etukäteen, mutta rastit olivat onneksemme helpoissa paikoissa ja pian olikin jo valoisaa. Maaliin kävelimme noin kymmenen hengen porukan mukana. Kyllä oli mukava heittää painava rinkka viimeistä kertaa pois selästään ja päästä suihkuun.
Muilta kilpailijoilta kuulimme kommentteja siitä, että maasto oli tavanomaista haasteellisempi ja kilpailu siksi raskaampi. Itsekin koimme suossa ja taimikossa rämpimistä olevan turhan paljon, mutta onneksi myös mukavampia metsäosuuksia ja teitä osui reitille.
Palkintosijoille emme yltäneet, mutta tyytyväisiä olemme suoritukseemme. Ensi kerralla sitten paremmin valmistautuneena ja keveämmällä rinkalla uuteen seikkailuun.
Sylvi Salonen