Näillä leveysasteilla asumme metsän keskellä tai vähintään sen vaikutuspiirissä. Elämä on sitoutunut metsään elinkeinona, ansiotulona ja veroina. Rahan lisäksi maisemat, virkistys ja tunnetilat nojaavat puihin ja metsämaastoon. Siksi meillä jokaisella on mielipiteitä metsistä, metsänhoidosta ja metsäpolitiikasta. Onneksi saamme sanoa ja kirjoittaa, kiitos demokratian!
Omat metsäkokemukseni ovat karttuneet 70 vuoden aikana. Oli justeeri, kirves, hevonen ja tukkireki. Nyt moto surauttelee valmista tavaraa päivässä sen, mikä mieheltä vaati koko talvisydämen. Komeat halkopinot maanteitten varsilta ja rantalaaneista ovat korvautuneet kanto- ja risukasoiksi. Mittamiehet ja pomot eivät enää pöristele kylillä moottoripyörillään, vaan metsätalousinsinöörit tuijottavat toimistoissaan näyttöruutuja.
Nämä kaikki vaiheet olen nähnyt sodan jälkeisillä vuosikymmenillä, siis valtavan muutoksen yhden ihmisiän aikana. Mutta lisätäänpä näkökulmaa! Metsien historiaa on hyvä tietää, että osaa suhtautua nykyiseen poukkoilevaan metsäkeskusteluun. Muutosta on ollut, vaikkei aloiteta tarkastelua kuin vasta 1800-luvun puolivälistä.
Metsä elätti esiäidit ja esi-isät. Oli riistaa pyydettäväksi ja metsänpohjaa poltettavaksi. Meidän kivisillä kulmillamme maaperä oli paikoin hyvin rehevää, ja sinne kaskenkaatajat suunnistivat. Pieniä peltoja täydensivät kaskimaat ja niillä turvattiin leipäviljaomavaraisuus suurin piirtein. Ankaraa yritystä ja ahkeruutta se vaati, mutta kiviset mäkimaat olivat hallalta ja liialta vettymiseltä paremmin turvassa kuin tasaiset peltolakeudet.
Nopea kiertokulku kaskimailla mahdollisti lehtipuuvaltaisen puuston kaadon 25-30 vuoden välein. Havumetsien huhtakaski vaati jopa seitsemän vuoden valmistelun, mutta niistä parhaimmat jäivätkin pysyvästi pelloiksi.
Eräs I.K.Inha kiersi valokuvaamassa maisemia yli sata vuotta sitten. Kaskitalous oli vaatinut paljaaksi hakkuuta ja polttamista. Samassa paikassa voi nyt olla mätästetty ja istutettu aukko. Ainakin minun pottiputkeni kärki on tavoittanut hiiltä maasta joka kevät. Työssä hikoillessa tulee miettineeksi metsähistoriaa ja silloista elämäntaistelua.
Kaskitalous turvasi kansan elossa olon ja nuppiluvun nopean kasvun. Oli paljon tekevä käsiä, kunnes näitä käsiä tarvittiin uuteen tarkoitukseen. Perustettiin sahat ja myöhemmin paperitehtaat. Suomesta tuli metsäteollisuuden maa muutamassa vuosikymmenessä. Maaseudullekin alkoi valua vähin erin rahaa. Se muutti elämää ja maaseutuyhteisön luonnetta.
Saadakseen tukkipuuta, yhtiöt ja valtiovalta nostivat metsäkeskustelun uudelle tasolle. Metsiä oli hävitetty tervanpolton ja kaskeamisen takia. Tätä sanottiin hävittämiseksi, vaikka vanha tapa oli ollut luonnonvarojen järkevää hyödyntämistä. Rahatalous alkoi korvata entistä menoa, kaskeaminen kiellettiin, kruununmailla aloitettiin suunnitelmalliset hoitotyöt, Evolle perustettiin opisto. Muutos oli samaa kuin edistys. Tukkirahoilla isännät teettivät kivinavetoita ja suuria hirsirakennuksia, tavarakauppa maaseudulla vapautettiin ja uusia töitä ilmaantui tilattomille.
Torppareilla ei ollut etujärjestöä eikä mihinkään mielenosoitukseen mahdollisuutta tilanteessa, jossa leipä kapeni pahan kerran, kun isäntä kielsi kaskeamisen. Muuttoliike teollisuuspaikkakunnille lisääntyi, toisaalta kehittyvä maatalous tarvitsi lisää karjakoita, maatyöläisiä ja rakennusmiehiä. Kesät maatöissä, talvet metsätöissä, se oli ratkaisu, kun vuokraviljelmillä toiminta kutistui. Sieltä lähti torpparijärjestelmän alasajo ja lopullinen purkaminen liian myöhään, vasta 1920-luvulla.
Edellä kerrottu on hyvin suuri murrosvaihe maaseudun ja metsien historiassa. Muutoksessa voittaneet tai siitä kärsineet eivät ole enää kertomassa, mutta Paasikiven ohje, lukekaa historiaa, on mitä osuvin kehotus metsätalouden ymmärtämiseen. Senkin yksityiskohdan huomaa, että jotkut isännät innostuivat myymään suuret maa-alansa yhtiöille, koska uskoteltiin, ettei kerran hakatusta metsästä enää toista kertaa rahaa tule.
Maastossa liikkujan kannattaa tarkkailla merkkejä entisestä ajasta. Lapiolla kaivettuja sarkaojia näkee entisissä tarhoissa, mäkimaille kasatut kivirauniot viestivät elämän ankaruudesta ja hieskoivua kasvava notko oli aikoinaan kuivattu viemäri kaivamalla ja räjäyttämällä. Puolen hehtaarin kauramaa oli pienviljelmän tärkeä lisä.
Metsä oli avaintekijä surkeuden selättämisessä kohti elintason nousua 1930-luvulla. Suuri oli merkitys puuvaroilla ja metsätöillä sotakorvauksien suorittamisessa ja asutustoiminnassa 1950-luvulle saakka. Minullekin näytettiin pikkupoikana petäjänkantoja, jotka olivat muistona ”pakko-otista”. Naapuritalon järeä lehmusmetsikkö hakattiin haloksi, pinottiin Päijänteen rantaan, lastattiin proomuihin ja vietiin ties minne, kenties Helsinkiin asti, koska polttopuusta oli huutava tarve.
Ensimmäisiä kuusentaimia istutin koulupoikana. Siinä paikassa tehtiin päätehakkuuta jo toissa vuonna ja uusi taimisto huutaa apua vatuston seassa. Rehevyyttä on, koska siinä on entinen peltosarka. Tätä on metsänkierto sukupolvesta toiseen.
Jos haluaa itselleen ahdistusta ja syyllisyyden tuntoa, lukekoon lehtiä, kuunnelkoon tiedotusvälineitä ja tarkkailkoon ympäristöä. Hiilinieluista ja päästön lähteistä annetaan tietoa, esitetään väitteitä ja niille vastaväitteitä. Tunnen olevani päästökaupan valokeilassa, vaikken ymmärräkään hiilinieluista ja niiden laskentaperusteista.
Hämmennys lisääntyy, kun korkeasti oppineetkin ovat toistensa kanssa täysin vastakkaista mieltä. Ruotsalaisilla on erilaiset laskentaperusteet kuin meillä näistä päästöistä. Kauempana Euroopassa käsitys metsästä on toisenlainen kuin meillä. On siinä mepeillä selittämistä.
Metsämietteet vaativat menneisyyden tuntemista historian kehyksissä ja aina parempi, jos on omakohtaista työ- ja retkeilykokemusta samoissa maisemissa. Metsälait, neuvonta ja verotus ovat ratkaisevasti ohjanneet toimenpiteitä ja metsämaisemaa. Ympäristöasiat ovat uusia, ja pahasti näyttää olevan pakka sekaisin. Metsänomistaja elää hämmennyksen ja ahdistuksen rajamailla. Joku syyttää virheistä, toinen moittii toimettomuudesta, kolmas ahneudesta. Jospa joskus mainittaisiin työpaikat, ansio- ja pääomatulojen verotus, Suomen kauppatase jne.
Metsien silleen unohtaminen ja talousmetsien hakkuiden vähentäminen soveltunee huonosti ylivelkaantuneen valtakunnan varainhoidolle. Päästöistä pitää keskustella, mutta silloin puhutaan ylikuluttamisesta, matkailusta, lentoliikenteestä, sodankäynnistä ja tavaroiden rahtaamisesta maanosasta toiseen. Kaikkeen tähän löytyy mielipiteitä ja avautuu näkökulmia. Onneksi meillä on lupa keskustella.
Seppo Unnaslahti
metsien mies ja kotiseutuneuvos Kuhmoisista