Matkaa voi jo ehkä sanoa legendaariseksi. Ainakin maisemien puolesta se sitä onkin. Monille reitti on tuttu vaellusreittinä, silloin aikaa saattaa reitillä vierähtää useampi päivä. Tällä kertaa ei pakattu matkaan rinkkaa eikä jalkaan vedetty vaelluskenkiä. Niiden sijaan reppuun pakattiin vain välttämättömät varusteet, reilusti vettä ja energiaa. Jalkaan vedettiin maastolenkkarit ja rintaan kiinnitettiin numerolappu.
Kyseessä on tietenkin suuren suosion saavuttanut Nuts Hetta-Pallas -polkujuoksutapahtuma. Matkaa taitetaan tunturimaisemissa 66 km verran. Monen tunturin huiputukset ja kiviset mäet tulivat juoksijalle tutuksi. Nousumetrejä matkalla kertyy reilut 1600 metriä.
Saimme idean ultrajuoksusta yhdessä ystävieni kanssa. Juoksimme pitkiä lenkkejä usein yhdessä kevään mittaan. Usein lenkeillä pohdimme sitä, miltä todella mahtaa tuntua juosta niin pitkä matka. Pisimmät matkat, mitä olin aiemmin juossut, olivat 30 km.
Juoksupäivä lähestyi. Olimme valmistautuneet hyvin. Viimeisellä viikolla tärkeintä oli vain syödä ja nukkua hyvin, jotta sitten jaksaisi antaa kaikkensa. Lopulta olimme lähtöpaikalla ystäväni Miljan kanssa. Olimme sopineet, että ainakin alkumatkan juoksisimme yhtä matkaa.
Oli siinä urheilujuhlan tuntua, kun yli 850 juoksijaa lähti matkalle kannustajien soittaessa kelloja. Ensimmäiset kilometrit juostiin asfaltilla lähestulkoon jonossa. Kun pääsimme polulle, tuntui ihanalta; siltä että, jes vihdoin tämä oikeasti alkaa. Ensimmäinen huolto reilun 10 kilometrin kohdalla tuli vastaan nopeasti. Seuraava huoltopiste reitin puolivälissä olisi myös viimeinen.
Pian alkoi ensimmäinen nousu Pyhäkerolle. Kävelimme rauhassa jyrkimmät mäet, ettemme väsyisi niin alkumatkasta. Alamäkeen juoksu rullasi mukavasti. Seuraavat kilometrit Ketomellan huoltoon olivat pitkälti tasaista metsäosuutta. Juoksu kulki mukavasti, mutta huomasin närästyksen alkavan vaivata. Ketomellassa saimme sitten tankata suolakurkkua, sipsiä ja banaania. Huoltojoukkomme tulivat myös kalastusvarusteissaan tsemppaamaan meitä, heillä oli hyvin aikaa kalastaa meidän juostessa.
Pian huollon jälkeen Milja jatkoi matkaa reippaampaa vauhtia ja minä jatkoin etenemistä rauhallisemmin. Närästyksen takia jouduin kävellä enemmän, kuin olisin halunnut, mutta matka taittui kaikesta huolimatta. Väsymys ei missään vaiheessa matkaa ollut kova. Jalat väsyivät pikkuhiljaa, mutta hyvin ne jaksoivat viedä minut maaliin saakka.
Loppumatkasta maisemat vain paranivat ja ilta-auringossa kylpevät tunturit olivat kauneinta, mitä hetkeen olin nähnyt. Uskon, että maisemista myös nautti ihan eri tavalla, kun ne oli omin lihasvoimin saavutettu. Pisimmät nousut olivat kapuaminen Lumikerolle ja aivan viimeinen Taivaskeron nousu. Kyllä kannatti Pyhäkerolla hieman jalkojaan säästellä.
Viimeisten kilometrien ollessa käsillä mietin, pääsisinköhän mitenkään reittiä alle 10 tuntiin, joka oli salainen tavoitteeni. Totesin harmikseni, että hieman yli taitaa mennä. Taivaskeron nousun päätyttyä sai antaa mennä. Viimeiset 3 kilometriä maaliin olivat pelkkää alamäkeä ja polku tasoitettua. Tuntui hyvältä antaa jalkojen rullata. Ajatuksissa oli myös sänky, johon saisi pian heittää pitkäkseen ja ruoka, mikä tahansa muu kuin ne energiageelit ja vauhtikarkit, joiden syöminen oli alkanut tuntua vaivalloiselta jo tunteja sitten.
Maalissa odottivat ystäväni, jotka olivat jo kauan nähneet minun olevan tulossa. Heillä oli nimittäin kaukoputki mukana, lintuharrastajia kun ovat.
Seuraavana aamuna ajatukset olivat jo ensi kesän ultramatkassa. Kyllä se on pakko päästä kokemaan uudestaan, ajattelin.
Vinkkinä itselleni ja jollekin, joka ehkä tämän jutun myötä innostuu itsekin lähtemään tälle reitille, sanon, että mäkitreeni ei olisi pahitteeksi. Sekä ala- että ylämäkeen juoksemiseen kannattaa jalkansa totuttaa, jotta ne eivät siitä liiaksi hämmenny. Toisena vinkkinä: muista nauttia maisemista, ne ovat ehkä Suomen upeimmat.