Kesä tuli taas. Koulu- ja opiskeluvuosi on takana ja lämmin kasvun, vihreyden ja sadon vuodenaika edessä.

Se tietää lomailua, kesätöitä, matkustelua, mökkeilyä ynnä muuta, kenelle mitäkin. Tiukkaa työntekoakin monelle, joillekin jopa vuoden kiireisintä.

Otsikon kaksi ensimmäistä sanaa ovat Suvivirrestä. Se on yksi kauneimmista ja koskettavimmista virsistä, todellinen kansallisaarre. Silti se näyttää synnyttävän vuodesta toiseen julkista keskustelua ja mielipiteenvaihtoa — kuten moni muukin asia, jossa mainitaan Jumala ja annetaan kunnia hänelle. Suurin osa suomalaisista arvostaa ja jopa rakastaa Suvivirttä ja jakaa sen sanoituksen esiin nostamat arvot ainakin pääpiirteittäin. Mutta aina, kun jossakin asiassa on mukana on raamatullinen usko, asia muuttuu mutkikkaammaksi.

Suvivirrellä on siunaava sanoma sekä kansalle että yksittäiselle ihmiselle. Ilman Jumalaa ihmisen ei ole hyvä olla. Kun on sovinnossa Jumalan ja itsensä kanssa, pystyy olemaan sitä muidenkin kanssa. Ei tarvitse tuntea itseään vaivaantuneeksi eikä olemassaoloaan uhatuksi silloinkaan, kun pintaan tulee itselle vieraita arvoja.

Suvivirren sanoilla on vahva kaikupohja. Piskuinen Suomi oli kärsinyt paitsi sodista myös katovuosista, nälänhädästä, nälkäkuolemistakin. Kun laiho kasvoi taas laaksoissa, se oli unelmien ja rukousten täyttymys — kuin turvaan pääsy kuoleman varjon laaksosta. Todellakin armas aika. Kiitokset haluttiin aivan oikein antaa Jumalalle.

Tänäänkin saamme olla kiitollisia Luojan maallemme suomasta leivästä ja hyvinvoinnista. Sekään ei ole itsestäänselvyys. Jumala suokoon, että ruoka kasvaisi jatkossakin rakkaan kotimaamme mullasta. Kaiken hyvän takana on lopulta Jumala. Jeesus ei turhaan kehottanut rukoilemaan:

”Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme.”

PT Juntumaa
Lammin vapaaseurakunnan pastori