Multatöyryn tila Kasiniemessä täyttää tänä vuonna 100 vuotta.
Sen kunniaksi juhlittiin heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna suvun ja kyläläisten kesken professori Pentti Hakkilan toimiessa isäntänä. Hän kertoi vieraille Multatöyryn historiasta tilan alkutaipaleelta tähän päivään saakka.
Hakkila halusi puheessa muistaa Sinikka Aholaa, joka on ainut viime vuosisadalla syntynyt lapsi Multatöyryssä. Toinen henkilö, jota Hakkila kiitti, oli Tapio Hännikäinen.
– Hän on tehnyt täällä valtavasti hommia, ihan mitä vain. Tuulimoottorin, joka navettaan ennen pumppasi vettä, Tapio pystytti vuonna 1975. Tänä vuonna tuulimoottorin on nostanut takaisin pystyyn Tapion veli Tero Hännikäinen.
Merkkejä vakituisesta asutuksesta ei ole ollut Kasiniemessä ennen 1500-lukua. Ensimmäinen vakituinen asuintalo ja maanviljelystila ilmestyi Vesijako-järven pohjoisrannalle.
Nykyisen Multatöyryn alueella sijaitsi Kasiniemi-niminen tila. Sen ympärille alkoi pikkuhiljaa syntyä kylä. Tila itsenäistyi Skytän kartanosta omaksi tilakseen ja raivasi uusia peltoja edeten kohti Vehkajärveä.
1800-luvun alussa syttyi tulipalo, joka poltti Kasiniemen tilan. Uusi päärakennus rakennettiin pohjoisemmaksi keskeisemmälle paikalle, jossa sijaitsi Ansio-niminen torppa. Kartanon nimeksi tuli siis Ansio.
– Paikasta tuli Ansion sivutila, Vanha kartano nimeltään. Ansio menestyi hyvin, mutta 1920-luvun paikkeilla se joutui taloudelliseen riitatilanteeseen. Aiempi vapaussota oli köyhdyttänyt kaikkia. Vuonna 1924 tapahtui torpparivapautus. Ansiossa oli 24 torppaa. Silloinen tilan omistaja Ario Schildt vanhempi ei suinkaan vastustellut prosessia, vaan päinvastoin halusi nopeuttaa sitä ja oli yksimielinen torppareiden kanssa, kertoi Hakkila.
– Ansiossa oli varsin suuri perhe ja siellä tehtiin perinnönjako. Metsistä ei oltu täällä sen paremmin kuin muuallakaan huolta kannettu. Puuta oli kaadettu sitä mukaa kun oli uutta kasvanut, mutta taimikoita ei oltu perustettu. Metsistäkään ei siis ollut varaa rahaa ottaa. Ansio ei ollut ainoa iso talo, jolla oli taloudellisia vaikeuksia. Ansiossa kävi onni, että Arion vaimon Helmi Thunebergin isä Otto Thuneberg osti Ansiosta 80 hehtaarin palan eli Vanhan kartanon sivutilan. Otto nimesi Vanhan kartanon uudelleen, ja antoi tilalle nimeksi Multatöyry kartasta löydetyn paikannimen perusteella.
Raha ei riittänyt, vaan metsäkauppoja tehtiin kaksi lisää, joiden myötä Oton nimiin tuli 454 hehtaaria maata. Niistä reilu 90 ha oli huonokuntoista metsämaata, hyvin reheväpohjaista ja viljavaa, mutta vähäpuustoista. Rakennukset olivat hyvin huonokuntoisia ja päärakennus puuttui kokonaan.
– Päärakennus, jossa nytkin olemme, oli ensimmäinen, jonka Otto rakensi, omista hirsistään. Perustuskivet haettiin Rautajärveltä asti, sillä niiden piti olla tyylikästä punaista graniittia ja sitä ei lähempää saatu.
Tuulimoottorilla vettä navettaan
Sitten rakennettiin navetta, kaluvaja ja sikala. Rakennettiin myös tuulimoottori, joka pumppasi vettä noin 150 metrin matkan maan alle johdettua putkistoa pitkin navetan parven säiliöön. Myrskyllä moottori piti lukita, jotta se ei pyörisi liian kovaa.
Heinästä iso osa kerättiin metsäniityillä sijaitseviin latoihin. Sauna rakennettiin, mutta se paloi 1940-luvulla. Toinen sauna rakennettiin rantaan ja se lämpiää edelleen.
– Metsät olivat tilan ostohetkellä pienipuustoisia. Metsänhoidollisia toimenpiteitä ei oltu tehty. Tähän tuli muutos. Otto halusi tarkat tiedot metsistään ja siitä, mitä niille tulisi tehdä. Uuno Jaakkola Auttoisilta kartoitti Multatöyryn metsät jokaisen puun tarkkuudella. Punamullalla merkattiin jo mitatut puut. Lopulta mitattuja runkoja oli 184 000. Eniten oli koivua ja mäntyä.
Eläimiä Otto hankki pikkuhiljaa, sillä niitä ei kauppaan kuulunut. Otto toi niitä omalta tilaltaan, osti Ansiosta ja vierailta. Alkujaan lehmiä oli viisi. Uuteen navettaan lehmiä saatiin kymmenen. Otolla oli tavoite tehdä tilasta mallitila ja jalostaa siellä mallikarjaa. Sen hän saavuttikin. Yhden lehmän vuosituotanto oli 1930-luvun alussa 1700 kiloa. Vuosikymmen lopussa keskituotos oli jo 3000 kiloa. Nykyisin se on pitkälti yli kymmenen tuhannen.
Tilasta tuli maidontuotantotila. Syrjäiseltä tilalta maitoa oli kuitenkin hankala myydä, joten maidosta kirnuttiin voita ja myytiin se eteenpäin etupäässä Tampereella.
– Ratkaisevana tekijä sille, että tila alkoi menestyä, oli Oton onnistunut pehtoorin hankinta tilalle. Otto oli kiinnittänyt huomionsa erääseen harjoittelijaan, siinäpä älykäs ja fiksu mies. Tämä mies, Paavo Tuominen tuli töitä kysymään, mutta se ei sopinut, sillä eihän vanhat ukot nuorempaansa kuunnelleet. Otto ehdottikin hänelle työtä toisella tilalla, Kasiniemessä siis.
Sinikka Aholan mukaan pehtoorin virka ei houkutellut hänen isäänsä Paavo Tuomista. Kasiniemi oli kaukana kaikesta. Puhelinta ei ollut ja valtatielle oli pitkä matka. Kun muutakaan paikkaa ei ollut tarjolla, hän päätti tulla tänne puolisonsa Lempi Tuomisen kanssa.
Pehtooripari kehitti tilaa
Pariskunta alkoi kehittää maanviljelystä voimalla ja taidolla. Kaikille suopelloille ajettiin suuret määrät savea ja kivennäismaapelloille rutaa. Kun Multatöyryssä on myöhemmin istutettu suopellot metsälle, on puuntuotto ollut hyvää, eikä minkäänlaisia kasvuhäiriöitä ole esiintynyt. Naapurissa istutettujen kuusien kasvu on tyssännyt. Savetuksen myötä ravinnetappioita ei vanhoilla suopelloilla esiinny.
Kaikki muut suot Kurkisuota lukuun ottamatta on ojitettu ja suot ovat muuttuneet turvekankaiksi. Metsän istutukset olivat näkyvä urakka.
– Tässä kylässä ei ollut kuusen kuusta, eikä muutakaan puuta istutettu ennen 1930-lukua. Kahden vuoden aikana istutettiin 120 000 kuusen tainta. Valtio lähetti paikalle kaksi työnjohtajaa, jotka valvoivat kokemattomien istuttajien työtä. Valtio lainasi myös suokuokkia. 20 miestä ja 20 naista toimivat työpareittain. Mies teki kuokalla istutuspaikan ja nainen laittoi taimen maahan.
30-luvun lopulla Otto tunsi vanhenevansa ja myi tilan tyttärelleen Mirjalle ja hänen miehelleen Arvi Hakkilalle vuonna 1940. Metsät jäivät hyviin käsiin, sillä Arvi oli koulutukseltaan agronomi.
– Ei silloin kuitenkaan voinut metsiä hoitaa, sillä syttyi sota. Työkykyiset miehet lähetettiin rintamalle. Kotiin jääneet naiset, lapset ja vanhukset kykenivät tekemään vain välttämättömät työt, ei siinä metsiä joudettu hoitaa sen enempää kuin mennä polttopuita hakemaan.
Sodan päätyttyäkään ei metsiin ollut mahdollista panostaa, sillä alkoi pula-aika.
Multatöyrystä aukeava näkymä järvelle päin kohtasi uhan 1940-luvulla. Pentin isä Arvi luokiteltiin ensisijaiseksi maanluovuttajaksi, koska hänellä oli virka kaupungissa. Muut kasiniemeläiset olivat toissijaisia luovuttajia, joiden ei tarvinnut luovuttaa viljelysmaitaan, jos niitä oli alle 15 hehtaaria.
Pakkolunastuslautakunta määräsi kahdeksan hehtaaria Multatöyryn maita sekä rakennuskannan päärakennusta lukuunottamatta pakkolunastettavaksi. Arvi teki valituksen tarkastusoikeuteen. Hän esitti olevansa toissijainen maanluovuttaja maanlunastuslain nojalla, koska tila oli hyvin viljelty. Pitkälti Lempi Tuomisen hoidossa ollut tila oli luovuttanut viljaa ja lihaa enemmän kuin laki vaati.
Tarkastusoikeus saapui paikalle ja piti kokouksen, jossa päätettiin, että pakkolunastuksesta luovutaan.
Arvi kuoli jo vuonna 1950. Tilalle jäi Mirja viiden lapsen kanssa. Metsät otti hoitaakseen metsänhoitoyhdistys. 50-luvulla maataloudessa tapahtui muutoksia.
– Kaikki työ tilalla tehtiin palkkatyönä. 60-luvulle tultaessa tällainen työskentelymuoto oli muuttunut täysin kannattamattomaksi. Keväällä 1961 aktiivinen maatalous tilalla loppui ja useat pellot metsitettiin, loput vuokrattiin.
Tila on sittemmin muuttunut täysin metsätilaksi. Viidestä sisaruksesta kolme perusti yhteismetsän. He olivat huolissaan Multatöyryn säilymisestä yhtenäisenä myös tuleville sukupolville.
– Nyt tila on turvattu, sillä kokonaisuudesta ei voi erottaa metsiä ja myydä niitä.