Apostoli Paavali kirjoittaa pyhässä Raamatussa: ”Armosta te olette autuaiksi tulleet, uskon kautta; ja ette itse teistänne; Jumalan lahja se on. Ei töistä, ettei yksikään itseänsä kerskaisi.” (Ef. 2: 8, 9)
Tässä lyhyessä Raamatun kohdassa on paljon sanomaa. Elävässä uskossa oleva ihminen elää armosta, armon varassa. Usko on se “käsivarsi”, jolla armo otetaan vastaan. Armo tulee lahjana Jumalalta ilman ihmisen omaa ansiota.
Järki ei voi selittää armoa ja uskoa. Joku voi kuitenkin sanoa, ettei hän usko, ennen kuin näkee tai se hänelle aukottomasti todistetaan. Siihen ei sitten uskoa tarvitakaan.
Yhteiskunnassamme meitä opetetaan kunnon kansalaisiksi, jotta pärjäisimme omillamme. Tietenkin on hyvä, että parhaan kykymme ja voimavarojemme mukaan huolehdimme itsestämme.
Voimme ehkä ajatella, että kun teemme parhaamme; vältämme syntiä, olemme ystävällisiä, autamme apua tarvitsevia, olemme siis vähintään yhtä hyviä kuin muutkin, niin Jumala sen huomaa ja sen johdosta armahtaa meitä ja ottaa lapsekseen. Tällöin me tekisimme ensin oman osamme ja armo paikkaa loput. Tämä on täysin vastaan Jumalan tahtoa. Me emme voi millään omalla työllä ansaita taivaallista aarretta. Se on kokonaan Jumalan lahja.
Jumalalta tulevan armon vastaanottamiseksi ihmisellä tulee siis olla usko. Jumala on uskon antaja. Jumala ensin herättää ihmisen tuntemaan oman syntisyytensä ja mahdottomuutensa kelvata Jumalalle. Kaikki oma hyvyys Jumalalle kelpaamiseksi tulee loppua. Oppi-isämme Luther opettaa, että ensin tulee löytää seurakunta, jossa heränneelle, katuvaiselle syntiselle todistetaan syntien anteeksi antamisesta Jeesuksen sovitustyön tähden. Siinä Kristuksen rakkaus on Pyhän Hengen kautta vuodatettu sydämeen ja siitä rakkauden voimasta kristitty voi elää Jumalan tahdon mukaisesti.
Ei ihminen kristityksi tullessaan tule synnittömäksi. Armoa tarvitaan jatkuvasti ja sen varassa me elämme. Kristityllä ihmisellä on uskon voimasta halu elää Jumalan tahdon mukaista elämää. Rakkauden työt tulevat uskon hedelmänä.
Meillä on armollinen Jumala, joka kutsuu sinua.
Tuomas Häme
