”Herra, minulla ei ole ketään…” Nämä Betesdan lammikon äärellä makaavan halvaantuneen miehen sanat viime sunnuntain evankeliumitekstissä (Joh. 5:1–15) saivat uutta syvyyttä, kun juuri edellisellä viikolla olimme saaneet pitää vieraanamme entistä työtoveriamme Sabina Parajulia Suomen Lähetysseuran Nepalin-toimistolta.
Synnynnäisen liikuntavammansa vuoksi lapsuudestaan alkaen syrjintää ja hyljeksintää kokeneena Sabina jakoi 38 vuotta halvaantuneena maanneen miehen kokemuksen; usein tuntui, ettei ollut ketään, joka olisi kannustanut, rohkaissut unelmoimaan ja auttanut pyrkimään elämässä eteenpäin. Hindulaisuuteen liittyvän karman lain alla elävässä yhteisössä vammaisen lapsen olemassaolo oli häpeä koko perheelle. Siksi kotoakaan ei juuri myötätuntoa herunut.
Yksi tapahtuma kouluvuosilta oli jäänyt kipeänä mieleen. Kouluun johtavalla tiellä kulki joskus traktori. Kerran, kun toiset lapset juoksivat traktorin perään ja saivat tartutuksi siihen kiinni ja siten ilmaista kyytiä osan matkaa, Sabinakin yritti pysyä perässä, mutta jäi toisista jälkeen. Jonkin matkan päässä traktori pysähtyi, kuin odottaakseen, mutta kun tyttö ehti sen lähelle, kuski painoikin kaasua ja traktori jatkoi matkaansa. Kuski ja toiset lapset nauroivat.
”Aina kun yritän sinne, joku toinen ehtii ennen minua”, totesi halvaantunut mies alistuneesti mahdollisuudestaan päästä Betesdan lammikon parantaviksi uskottuihin kuohuihin. Entä meillä? Onko lähelläni joku, joka jää toisten jalkoihin? Joku, jota väheksytään, ehkä pilkataankin? Jeesus näki kauan sairastaneen miehen Betesdan lammikon äärellä. Lukemattomien muiden joukosta Hän näki tämän yhden. Varmasti Hän tiesi, kuka juuri silloin kipeimmin kaipasi tulla nähdyksi. ”Tahdotko tulla terveeksi?” ja ”Nouse, ota vuoteesi ja kävele,” hän sanoi. Mies nousi – jaloille, jotka vuosikymmeniin eivät olleet kantaneet. Hänen elämänsä muuttui hetkessä.
Me näemme harvoin ihmeitä. Mutta voisimmeko nähdä lähellämme hänet, joka kaipaa tulla nähdyksi, hänet, jonka rohkaisun sanat ehkä nostaisivat vielä jaloilleen? Entä jos rakkauden sanat tässä kovien sanojen ajassa saisivatkin ihmeitä aikaan? Voisimmeko – Jumalan avulla – teroittaa silmämme näkemään ja korvamme kuulemaan nähdyksi ja kuulluksi tulemisen kaipuun ympärillämme? Voisimmeko virittää sydämemme myötätunnon aaltopituudelle? Oppisimmeko elämään niin, että Kristuksen läsnäolo saisi meissä sijaa ja olisimme Hänen rakkautensa välittäjiä toinen toisillemme? Emmekö vasta silloin olisi ihan oikeasti terveitä? ”Tahdotko tulla terveeksi?”, Jeesus kysyy. Tahdotko sinä, tahdonko minä? Mitä me vastaamme Jeesuksen kysymykseen tänään?
Elina Lind