Padasjoella varhaisteini-iän kesiä viettänyt Eeva Eloranta kertoi marraskuisessa kirjailijatapaamisessa 19.11. Kotiseututalolla, että hänellä on tunteet pinnassa.
– Olen tänään nähnyt ihmisiä, joita en ole tavannut moneen vuosikymmeneen. Lisäksi on hienoa olla kauniisti saneeratussa rakennuksessa, jossa sekä äitini että tätini ovat käyneet koulua.
Elorannan äiti on Elli Enqvist, joka myöhemmin muutti etunimensä Elinaksi. Perheen isän jäätyä kesäksi töihin, matkasivat äiti ja kaksi tytärtä kesänviettoon ”Tätilään” Padasjoelle.
– Kaikki Hietarannan Enqvistit ovat meille sukua ja erinäisiä Enqvistejä istui usein Adele-tädin kahvipöydän ympärillä.
60-luvun maaseutumiljöö oli jälkikäteen ajateltuna Elorannan mukaan paratiisi.
– Maaseudun rauhasta kertoo omalta osaltaan se, että muistan kun jonain sunnuntaiaamuna äitini ja rouva Leppänen keskustelivat pitkän tovin toistensa kanssa, niin että olivat eri puolilla Laivarannantietä. Äiti Adele-tädin tontilla ja rouva Leppänen omallaan.
Jo lapsena Eloranta oli kova lukutoukka, aina nenä kiinni kirjassa.
– Kesällä minulta loppui aina lukeminen. Onni oli, kun löysin Tätilän vintiltä 10 vuosikertaa Valitut palat -kirjoja. Väittäisin, että vuosikerroilla oli sellainen vaikutus minuun, että ymmärsin jo silloin, miten ihmisten tunteita liikutetaan. Tarinat Valituissa Paloissa olivat hyvin traagisia ja omakohtaisesti koin milloin ihmisten silmät kyyneltyvät.
Ihmisten tunteisiin vaikuttamisen taitoa on tarvittu niin teatterimaailmassa kuin myöhemmin romaaneja kirjoittaessa.
– Viimeisenä Padasjoen kesänä vuonna 1970 ajoin polkupyörällä vanhemmilta salaa keskelle kylää soittamaan ja järjestelin itselleni paikan Valtion iltaoppikouluun Helsinkiin. Samalla hoidin itselleni työpaikan samalla kadulla sijaitsevaan Tunturi-baariin sekä katon pään päälle. Muutin asumaan kommuuniasuntoon vanhempien asuessa edelleen Raahessa. Käytännössä siis karkasin kotoa.
Eloranta sanoo, ettei hän olisi milloinkaan antanut oman tyttärensä tehdä vastaavalla tavalla.
– Omat vanhempani ilmeisesti huomasivat, millainen määrätietoisuus minussa oli ja käsittivät, että olen ihan pitelemätön. Suojelusenkelit ovat olleet mukana, että tässä istun, helppoa ei todellakaan ole aina ollut, vaan vaan elämä on koetellut minua monella tapaa.
Rakkausromaaneista hyppy rikosten pariin
Eloranta seikkaili Helsingissä vuoden verran opiskellen ja töitä tehden. Sitten Helsingin Sanomissa oli pieni ilmoitus teatterikoulun oppilashausta.
– 2000 halukkaan joukosta teatterikouluun otettiin 20. Minä pääsin, kun en osannut jännittää yhtään. Ihmisillä oli valtava intohimo teatteritaiteen pariin ja kun viime kesänä näyttelin Kivinokan kesäteatterissa, huomasin, että yhä edelleen nuorilla näyttelijöillä on sama palo.
Viime vuosina näyttelijänä Elorannalle tuli melankolinen fiilis. Teatterin kääntöpuoli on se, että se on taiteena katoavaista. Suurenmoisetkin esitykset katoavat ja niitä harvoin muistetaan jälkikäteen.
– Joistakin suurista produktioista otetaan nykypäivänä tallenne. Tallenteetkaan eivät anna oikeaa kuvaa yleisön kohtaamisesta. Se mikä teatteriesityksestä jää on se, mitä saadaan sielullisesti välitettyä ihmisiin inhimillisyydestä.
Elorannan kirjailijan ura alkoi 69-vuotiaana.
– Rohkaisen teitäkin, että aina voi hypätä uuteen. Tosin kirjoittajana en ollut aivan noviisi, koska olin käsikirjoittanut aiemmin kaksi vuotta Samaa sukua, eri maata –TV-sarjaa.
Kahden modernin rakkausromaanin jälkeen kolmas kirja on rikosromaani.
– Yllättäen ei olekaan ihan ilmoitusasia kustantamolle, kun hyppää genrestä toiseen. Nyt odotan kädet ristissä vastausta, julkaiseeko kustantamoni teosta. Yksi asia on selvä, en aio palata rakkausromaaneihin. Syy miksi kirjoitan näin nopeasti, on sairastamani MS-tauti, sillä saattaa olla, että yhtenä aamuna käteni eivät enää toimi tai olen sokeutunut yön aikana.
”Kasvamme toistemme kautta”
Elorannan mukaan yhteistä kaikissa kirjoissa on kaksi asiaa, jotka on todennut myös omassa elämässään.
– Kaikki kasvamme toistemme kautta, jokainen voi opettaa jotain ja hyvin usein siihen liittyy henkinen tuska.
Neljännen kirjan idea on jo olemassa, siinä Eloranta aikoo kaivautua syvälle ihmismielen syövereihin ja käsitellä psykopatologiaa.
– Onhan se ihan velvollisuuteni, kun isäni oli poliisi, nauraa Eloranta ja jatkaa: siinä työssä oppi tuntemaan ihmisluonnon äärimmäisetkin puolet.