Wirmailan Rusthollin suku kokoontui Kuhmolassa sunnuntaina 3.8. Kuhmoisissa.
Sukuneuvoston kunniajäseniksi kutsuttiin Matti Jaakkola Padasjoelta, Sipi-Heikki Tapanila Kuhmoisista ja helsinkiläinen Terttu Suomela. Yhdistyksen oma ansiomerkki luovutettiin oriveteläiselle Riitta Jakaralle.
Vuosikokous valitsi sukuneuvostoon 1.1.2026 alkaen neljä uutta jäsentä: Leila Helaakoski, Sari Ratia-Kämäri, Antti Tapanila ja Juha Urpala. Erovuorossa olleista jatkavat Pekka Särkiö, Maaret Räsänen ja kunniapuheenjohtaja Seppo Unnaslahti. Neuvostossa jatkavat Tapio Alanko, Riitta Alkula, Inkeri Haarla-Kettunen, Leena Höysniemi, Tuomo Ilomäki, Matti Jaakkola, Hannu Lonka, Veikko Mattila, Piippa Mutikainen, Veijo Naarajärvi, Sinikka Parviainen, Jarmo Pietilä, Anna-Maria Salonen ja Penna Urrila.
Sukujuhlassa yhdistyksen puheenjohtaja Inkeri Haarla-Kettunen esitteli osallistujat totuttuun tapaan sukuhaaroittain:
– Tämä pitkä perinne helpottaa tutustumista ja edistää suvun yhteenkuuluvaisuuden tunnetta.
Kuhmoisten Mieskuoro esitti kuusi laulua johtajanaan Hannele Erola. Aino Lindroos ilahdutti juhlayleisöä herkällä kanteleen soitolla. Yksi kappaleista oli hänen oma sävellyksensä.
Vuosijuhlan päätösohjelmana suku teki virtuaalimatkan Kuhmoisiin Seija Tannisen upean kuvakavalkadin mukana.
Juhlapäivän päätteeksi halukkaat saivat osallistua Puukkoisille suuntautuneelle kotiseuturetkelle, jonka aikana puheenjohtaja kertoi vanhan nelostien vaiheista, Pekka Halosen maisemista sekä Puukkoisten keskeisistä tiloista ja yhteyksistä Wirmailan Rusthollin sukuun.
Sukupolvien ketju
Juhlapuheen piti Ossi Viita, joka aloitti osuutensa korkealentoisesti: ”Mistä elämässä on kyse?”
– Elämme miten tahansa, halusimme tai emme, liitymme aina sukupolvien ketjuun. Edelliset sukupolvet kuolevat pois ja uudet syntyvät. Toki hienoa on, jos tuomme tuohon ketjuun oman merkityksellisen, rakentavan lisämme.
On arvokasta huolehtia, että edelliset sukupolvet eivät jää unholaan, eikä heidän elämäntyönsä unohdu.
– Siirtäkäämme heistä tietoa ja tarinoita tuleville sukupolville. Se tuo omaankin elämään uutta merkityksellisyyttä. Omista juurista saa ja tulee olla ylpeä. Omien juurien ymmärtäminen ja arvostaminen on tässä meidän varsin juurettomassa elämäntyylissämme valtavan arvokasta.
Sukujuhlien lisäksi elävä esimerkki omien juurien kunnioittamisesta on sukututkimukset. Valitettavasti nykyinen tiukka lainsäädäntö tietosuojineen on huomattavasti vaikeuttanut sitä kuten historiantutkimusta yleisestikin.
– Elämme tutkimuksen osalta aikamoista villiä länttä, kun nykylainsäädännöllä tulkitaan, mitä vanhoista asiakirjoista voi antaa tutkijoiden käyttöön. Tulkinta vaihtelee paikkakunnalta toiselle. Mitään yhtenäistä, järkevää linjaa ei tunnu olevan. Ihmettelen, etteivät kaikki aineistojen haltijat ole ymmärtäneet, että vastuu asiakirjojen käytöstä voidaan siirtää lainalomakkeella aineiston käyttäjälle kuten ammattimaisesti hoidetuissa arkistoissa tehdään. Siinä aineistojen käyttäjä vakuuttaa noudattavansa tietosuojaa ja siihen liittyviä eri lakeja.
Usein unohtuu myös se tosiasia, että kuolleella henkilöllä ei ole enää nykylainsäädännön mukaista tietosuojaa. Tulkinta alkaa kuitenkin siitä, jos arvioidaan, että kuolleen henkilön asioiden käsittely uhkaa elossa olevien jälkeläisten tietosuojaa.
Viita totesi Virmailan suvulla olevan hienot sukukirjat. Vuosikymmeniä kestänyt valtava työ aloitettiin jo 1970-luvun aikana ja ensimmäisessä osassa i selvitettiin noin 850-sivun edestä kantaisän kahden lapsenlapsen, Virmailan ratsutilallisen Gabriel Juhonpojan (s. 1658) ja kirkkoherra Ericus Wirilanderin (s. 1660) jälkeläisiä, joita löytyikin peräti 20 000. Sukukirjan kakkososassa keskityttiin kahteen muuhun lapsenlapseen: Elin Juhontyttäreen ja Samuel Juhonpoikaan.
– Saavutusta, näitä kahta kirjaa, voi edelleen pitää erittäin merkittävänä ja onnistuneena.
Kalevi Vuorelan mukaan kirjat olivat täyttäneet tehtävänsä: ”Jos kirjamme pystyy edes hieman edistämään laajan sukuyhteisön yhteenkuuluvuutta ja muistuttamaan mieliimme menneiden sukupolvien ilot ja surut, olemassaolon taistelun myötä- ja vastoinkäymisissä sekä herättämään lämpimiä ajatuksia esi-isiämme ja -äitejämme kohtaan.”
– Sukuyhdistys on toiminut laadukkaasti jo pitkään. 1990-luvun lopulla jäsenluettelossa oli noin 760 henkilöä. Yhdysside, jäsenlehti Virmailan Uutiset on ilmestynyt 44 kertaa.
Suomessa on ainakin vielä erinomainen arkistoverkosto. Viita kehotti sukututkijoita käyttämään Kansallisarkiston ja sen maakunnallisten yksiköiden lisäksi niin sanottujen yksityisten keskusarkistojen aineistoja.
– Nämä arkistot ovat eri poliittisiin puolueisiin, elinkeinoelämään, urheiluun ja musiikkiin liittyviä monipuolisten aineistojen aarreaittoja, joita edustaa myös Suomen Urheiluarkisto. Siellä ehdin työskennellä lähes 20 vuotta. Pienissä arkistoissa on erittäin palveluhenkinen henkilöstä, jotka ovat matalalla kynnyksellä valmiita antamaan opastusta ja neuvoja.
Särkiö saarnasi
Pekka Särkiö piti juhlaväelle Kirkastussunnuntain saarnan Kuhmoisten kirkossa.
– Arjen keskeltä on välillä hyvä päästä väistymään muualle. Siksi metsät, järvien rannat, lämpimät silokalliot sekä aaltojen ääni rantahiekassa tai ruovikossa kuuluvat monen kesään. Ne hoitavat meitä, kun työt ovat kiristäneet hermoja ja päälle tunkevat virikkeet tahtovat viedä sisimmän rauhan. Myös kesän sukujuhlat sekä ystävien tapaaminen antavat paljon ja kantavat pitkälle tulevaan syyskauteen.
Särkiö muistutti, että monet päijäthämäläiset ovat tietämättään Virmailan suvun jälkeläisiä, joiden yhteismäärä nousee kymmeniin tuhansiin.
– Virmailan suvun juuret palautuvat Päijänteelle, Virmailan saareen ja rustholliin. Sen omistajaksi tuli runsaat 300 vuotta sitten Heikki Pietarinpoika, joka tosin joutui viettämään suurimman osan isännyyden ajastaan Kolmikymmenvuotisessa sodassa ratsusotilaana.
Rusthollien tehtävänä oli varustaa sotaan ratsumies. Siitä korvaukseksi ratsutilalliset saivat verovapauden. Heikki Pietarinpoika ratsasti itse, eikä lähettänyt sijastaan esimerkiksi renkiä.
Sukua ei olisi kuitenkaan syntynyt ilman äitiä, Brita Hannuntytärtä, eikä tila olisi pysynyt pystyssä ilman häntä, kun isäntä oli sodassa. Tasan 310 vuotta sitten heille syntyi poika Juho, josta tuli Virmailan seuraava isäntä. Juho Heikinpoika oli Päijät-Hämeen talonpoikien edustajana Tukholman valtiopäivillä. Hän toimi myös Padasjoen kirkonisäntänä aktiivisesti uuden kirkon rakentamiseksi, joka sitten nousikin ja seisoi paikallaan 250 vuotta, kunnes paloi 101 vuotta sitten.
Turvalliset elämän kehykset tuntuvat rapistuvan. Ukrainan sota on jatkunut jo yli 3 vuotta. Tulevaisuus näyttää eri tavoin epävarmalta. Korkealla vuorella Jeesuksen seurassa mieli on kuitenkin tyyni ja olo turvallinen: ”Elämäni on Jumalan hyvissä käsissä, kävi minulle mitä tahansa.” Jumalassa on turva silloinkin kun inhimilliset tuet horjuvat. Kun Kristus kirkastuu meille, hän ei ole vain etäinen Jeesus, vaan minun elävä Vapahtajani.
– Kristuksen kirkastuminen on iloinen asia. Se tuo toivon valoa ja kirkastaa elämän. Ehkä tämä valo heijastuu myös ympäristöön, niin että näemme lähellä olevat ihmiset Jumalalle rakkaina ja itsekin haluamme rakastaa heitä.
Sukuyhdistys täyttää kolmen vuoden kuluttua 50 vuotta.