Muutama vuosi sitten olin seuraamassa lapsenlapseni sotilasvalatilaisuutta Utissa. Meitä perheenjäseniä, ystäviä ja sukulaisia oli läsnä suurin joukoin. Valaansa vannovat alokkaat täyttivät urheilukentän kokoisen aukion.
Kirkasotsaisia, ryhdikkäitä nuorukaisia oli ilo katsella. Heitä oli sekä miehiä että naisia. Suuri enemmistö oli miehiä. Virallisen ohjelman lopuksi puhui sotilaspastori. Hän päätti puheensa rukoukseen rauhan puolesta. Hän rukoili, ettei nyt valansa vannoneiden alokkaiden tarvitsisi koskaan joutua sotimaan maansa puolesta. Moni läsnä olevasta vanhemmasta väestä tiesi ja muisti, mitä sota merkitsee sekä rintamalla että koko maassa. Tämä oli rauhan rukouksen momentum. Sukulaiset ja ystävät yhtyivät koko sydämestään rukoukseen ja sen aikana silmät kostuivat monelta. Hiljaisuus, hartaus ja sydämestä lähtevä rukous synnyttivät uskomattoman tiiviin tunnelman ja yhteyden meidän läsnä olevien kesken.
Tämä tapahtui ennen Ukrainan sodan alkamista. Mutta se rukous jäi elämään sydämiimme. Uskon, että monet meistä ovat nykyisessä tilanteessa jälleen tapailleet sanoja rukoillakseen rauhan puolesta. On kauheaa, että ihminen, joka luulee ja väittää olevansa viisas ja älykäs olento, voi aseellisesti hyökätä toisten ihmisten, lajitovereittensa, kimppuun. Uuden todisteen tästä julmuudesta olemme nähneet Israelissa, Gazassa ja Libanonissa. Sota ja tulevaisuus sodan varjossa pelottavat ja huolestuttavat meitä.
Mitä me ihmiset teemme tällaisessa tilanteessa? Me varustaudumme, jotta voisimme pitää puoliamme, jos kimppuumme hyökätään. Me etsimme liittolaisia, että emme jäisi yksin taistelemaan ylivoimaista vihollista vastaan. Kaikki nämä reaktiot olivat Vanhan testamentin mukaan käytössä jo muinaisilla israelilaisilla. Koetettiin pysyä aseellisen kehityksen tahdissa. Hankittiin esimerkiksi hevosten vetämiä taisteluvaunuja. Yritettiin liittoutua, milloin yhden suurvallan kanssa toista vastaan, milloin Syyria-Palestiinan alueen pikkuvaltiot keskenään. Inhimillisesti katsoen tämä oli viisasta politiikkaa, mutta Israelin ja Juudan pikkuvaltioiden osalta se ei tuottanut tulosta. Valtiot olivat liian pieniä ja heikkoja Kaksoisvirtainmaan ja Egyptin suurten imperiumien puristuksessa.
Israelin profeetat, erityisesti Jesaja ja Jeremia, ajoivat kokonaan toista linjaa. Profeetta Jesaja suorastaan pilkkasi Juudan ja Jerusalemin kuninkaita siitä, että nämä ”juoksivat hevosten perässä Egyptiin”, mutta eivät turvautuneet siihen apuun, joka olisi ollut lähimpänä: he eivät turvanneet eivätkä luottaneet Jumalaan. Jes. 31:1 ”Voi heitä! He etsivät apua Egyptistä, he luottavat hevosiin, joita siellä on paljon, he luottavat sotavaunujen määrään, he uskovat vaunusoturien paljouteen. Ei heidän katseensa etsi Israelin Pyhää, eivät he lähesty Herraa neuvoja saadakseen.” Jesajalta on peräisin myös sana: ”Ellette usko, te ette kestä.” (Jes. 7:9).
Itsenäisyyspäivän lähestyessä mielessä ovat yleensä iloiset asiat ja kiitollisuus hyvästä isänmaasta ja pitkästä rauhan ajasta, jonka olemme saaneet elää. Nämä ovat hyviä aiheita nytkin tulevana itsenäisyyspäivänä, mutta sodan riehuessa Ukrainassa, Israelissa, Gazan alueella ja Libanonissa ajattelen, että on aika rukoilla rauhan puolesta. Tietysti paljon muutakin on tehtävä rauhan aikaansaamiseksi, mutta me kaikki voimme rukoilla rauhaa. Rukous vaatii paljon uskoa Jumalaan ja siihen, että tämä on sittenkin hänen maailmansa, jonka kansojen kohtaloita hän johtaa. Rauhan rukous on myös esirukousta kaikkien niiden puolesta, jotka joutuvat syyttöminä kärsimään sodan kauhuista. Siinä rukouksessa soi yhtaikaa Hoosianna (oi, auta) ja Kyrie eleison (Herra armahda). Uudessa testamentissa meille vakuutetaan, että Jumala kuulee rukoukset ja että ne myös vaikuttavat, vaikka eivät aina sillä tavalla kuin me haluamme tai siinä aikataulussa kuin me toivomme.
Hyvää itsenäisyyspäivää!
Raija Sollamo