Diplomi-insinööri, ylijohtaja Leo Kalervo Suomaa kuoli yllättäen 8.10.2024 kotonaan Vantaalla. Hän oli 71-vuotias ja oli syntynyt Padasjoella 16.5.1953.
Leo syntyi Veikko ja Kerttu Suomaan perheen esikoisena Maakesken kylän Vinnilän taloon. Maatalon pihapiiri ja maatalon työt olivat oiva ympäristö harjaantua erilaisiin elämässä tarvittaviin taitoihin. Lisäksi kodin pihapiiri tarjosi Leolle ja kahdelle nuoremmalle veljelle lukuisia mahdollisuuksia pikkupoikien seikkailuihin ja kokeiluihin. Kerran veljeskolmikko oli mm. löytänyt navetan vintiltä laatikon, johon oli kerätty kanojen höyheniä. Ne tuntuivat poikien käteen lämpimiltä, ja niinpä niitä sullottiin housujen sisään lämmikkeeksi. Höyhenet löytyivät villahousuihin tarttuneina, kun äiti illalla kotipirtissä riisui poikien ulkohousuja. Paitsi kekseliäs seikkailija, Leo oli myös tarkka havainnoija ja ongelmanratkaisija jo pienestä pitäen: kolmantena joulunaan hän esimerkiksi huomautti tyynesti, että joulupukilla oli Eine-tädin tossut.
Koulunkäynnin Leo aloitti oman kylän kansakoulussa. Sieltä opintie jatkui Padasjoen yhteiskouluun, josta Leo kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1972. Leon erityisiä vahvuuksia jo kouluaikana olivat matematiikka ja kirjallinen ilmaisu. Kirjoittamisen ja ilmaisun taitoa kehitti varhain virinnyt innostus kirjojen lukemiseen. Myös yhteiskunnalliset asiat kiinnostivat. Näitä taitoja ja tietoja Leo pääsi hyödyntämään toimiessaan kesällä 1972 Padasjoen Sanomien toimittajana ja päätoimittajan sijaisena. Kesätyön jälkeen ja ennen opintoja Leo päätti lähteä interrail-matkalle. Lukiolaisena alkanut DX-kuuntelu (ulkomaisten radioasemien kuuntelu ja raportointi) sekä opinnoissa ja kuuntelussa karttunut kielitaito innostivat lähtemään maailmalle, ja interrail-korttiin kertyi merkintöjä useasta Euroopan maasta ja kaupungista. Pikkupojan seikkailuhenki ja ongelmanratkaisukyky olivat edelleen tallella: kotimatkalla rahat olivat lähes loppu ja piti keksiä, miten viettää yö ennen laivamatkaa Tukholmasta Suomeen. Laivaterminaalin lähellä oli paljon ruusupensaita, joten niiden keskelle Leo sitten levitti makuupussinsa.
Syksyllä 1972 Leo aloitti opinnot Tampereen teknillisen korkeakoulun sähköosastolla pääaineenaan lääketieteellinen tekniikka. Leon opiskelun aikaan osui Juice Leskisen uran alkuvaihe ja opiskelukavereiden kanssa vietettiin useita hauskoja iltoja Juicen musiikkia kuunnellen. Opiskelun ja hauskanpidon ohella Leo osallistui aktiivisesti sähkökillan, KETOn (Keskustan tekniikan opiskelijat) ja KOLin (Keskustan opiskelijaliitto) toimintaan. Tämä aktiivisuus johti myös siihen, että hänelle tarjottiin Helsingissä STOLin (Suomen tekniikan opiskelijoiden liitto) työmarkkinapoliittisen sihteerin sijaisen tehtävää syksystä 1976 elokuuhun 1977. Tänä aikana Leo tutustui myöhemmän työuran kannalta tärkeisiin työmarkkinajärjestöihin ja niiden toimintaan. Leo kertoi, että hänen pitkät hiuksensa kyllä aiheuttivat hämmennystä ensimmäisissä tapaamisissa työmarkkinajärjestöjen kanssa, mutta hänen osaamisensa ja toimintatapansa kuitenkin vakuuttivat järjestöt. Lisäksi hän päätti hieman lyhentää hiuksiaan.
Henkilökohtaisen elämän näkökulmasta Helsingin työjakso oli myös toisella tapaa merkityksellinen. Alkoi seurustelu humanistiopiskelija Marjan kanssa. Yhteinen tausta maaseudulla, samankaltaiset elämänarvot ja näkemykset yhteiskunnan kehittämisestä loivat pohjan suhteelle. Opiskelu eri paikkakunnilla toi omat haasteensa seurusteluun, mutta onneksi junat kulkivat ja vuorotellen tavattiin viikonloppuisin Helsingissä tai Tampereella. Häitä vietettiin juhannuksena 1979. Ensimmäinen yhteinen koti löytyi Vantaan Hiekkaharjusta vuonna 1980. Täällä syntyi perheen esikoinen Hanna. Kesällä 1984 muutettiin Myyrmäkeen ja siellä syntyi pikkuveli Ilkka. Myyrmäestä tulikin perheen pitkäaikainen ja mieluisa kotipaikka. Samassa taloyhtiössä vain vaihdettiin isompaan asuntoon perheen kasvaessa.
Leo valmistui diplomi-insinööriksi joulukuussa 1980 ja armeijan jälkeen syksyllä 1981 alkoi työnhaku. Ensimmäinen työpaikka löytyikin pian Suomen Akatemiasta suunnittelijan tehtävissä. Tämän jälkeen Leo teki mittavan ja merkittävän työuran Sosiaali- ja terveysministeriön (STM) työosastolla ja työsuojeluosastolla. Hän aloitti vuoden 1984 helmikuussa työosaston vs ylim. ylitarkastajana ja jäädessään eläkkeelle syyskuussa 2017 hän toimi työsuojeluosaston osastopäällikkönä. Suomen työturvallisuus- ja työsuojelulainsäädännön kehitystyötä voidaan pitää Leon elämäntyönä. “Työsuojelun kehittäminen on ollut kiehtovaa. Tässä on voinut tehdä arvokasta työtä, kun on saanut pitää ihmisiä terveenä ja työkykyisenä” Leo kertoi haastattelussa, kun hänet palkittiin vuonna 2003 työympäristön erityisansiomitalilla. Samaisessa haastattelussa Leo totesi, että Ilman työmarkkinajärjestöjen ja ministeriön välistä hyvää yhteistyötä uuden työsuojelulainsäädännön tekeminen ei onnistuisi.
“Kun päätökset voidaan tehdä hyvässä yhteistoiminnassa, kaikkia osapuolia kuunnellen, myös lakien soveltaminen on helpompaa.”
Oman viran ohella Leo toimi kahteen otteeseen valtakunnansovittelijan sijaisen tehtävässä. Valtakunnansovittelija Anu Sajavaaran mukaan Leo ratkoi työriitoja insinöörimäisen napakasti ja tarkasti. “Työmarkkinakentän tuntemus ja pitkä kokemus yhteistyöstä työmarkkinajärjestöjen kanssa työsuojelukysymyksissä auttoivat myös sovittelussa. Leon rauhallinen tyyli, kokemuspohjainen lähestymistapa ja luova ideointi ratkaisivat monta hankalaa työmarkkinasolmua.” Anu kertoi, että vankan asiaosaamisen lisäksi Leolla oli taito keventää tunnelmaa sovitteluissa ja sovittelijoiden palavereissa mielenkiintoisilla tarinoilla menneiltä vuosikymmeniltä. “Hän osasi siirtää hiljaista tietoa nuoremmille kollegoilleen aina kiinnostavasti ja hyväntuulisesti.”
Lasten – ja sittemmin lapsenlapsen – kanssa seikkailija- ja havainnoija-Leo oli vahvasti läsnä. Satukirjoista luettiin monenlaisia tarinoita, Maakesken mummolassa ja Vesijaon mökillä retkeiltiin metsässä, ihmeteltiin ketunkoloa, sammakoita tai vaikkapa sisiliskoja. Leo myös laati lapsille rastikarttoja, joiden avulla tutustuttiin lähiympäristöön ja opeteltiin kompassin käyttöä. Lasten kaverisynttäreille Leo keksi hauskoja kisailuja. “Iskä oli seriously fun – piti huolen, että asiat hoidettiin huolella (koulut, käytös jne.) mutta sitten samalla hassuttelija ja lämpimän huumorintajuinen. Hänellä oli aina aikaa omille huolille ja tyhmille kysymyksille.”
Synnyinseutu oli Leolle hyvin rakas. Hän tutki innolla ja otti selvää niin oman suvun kuin Padasjoen sukujen historiasta ja Padasjoen paikallishistoriasta Nuijasodan traagisista tapahtumista alkaen. Hän oli Virmailan Rusthollin sukuyhdistyksen sukuneuvoston pitkäaikainen jäsen. Kokeneena sukututkijana hän mielellään neuvoi ja opasti sukututkimuksesta kiinnostuneita. Yhdessä Tarja Laaksosen ja Toivo Jallin kanssa Leo julkaisi kolme Maakesken, Nyystölän ja Virmailan sukuihin liittyvää kirjaa. Leon kynästä syntyi myös monta ilmeikästä artikkelia lehtiin ja julkaisuihin. Leon ilmiömäinen muisti ja taito yhdistää tietämyksensä sukujen historiasta ja paikallishistoriasta moninaisiin hauskoihin tarinoihin ryydittivät Padasjoen hautausmaakävelyjä ja Maakesken kävelykierroksia, joissa hän kertoi Maakesken kylän talojen historiasta. Padasjoen multiin monen suvun jäsenen tavoin hänet myös haudattiin.
Leo oli intohimoinen ja monesta kiinnostunut lukija. Leo luki joka päivä ja samaan aikaan oli yleensä useampi kirja meneillään. Vaikka Leo oli ahkera Myyrmäen kirjaston käyttäjä, niin myös kotiimme syntyi hyvin laaja kotikirjasto. Teoksia kertyi laidasta laitaan: mm. romaaneja, novelleja, runokirjoja, yleistä historiaa, yhteiskuntatieteitä, filosofiaa, luonnontieteitä, taloustiedettä ja poliittista historiaa. Laaja-alainen perehtyneisyys erilaiseen kirjallisuuteen sekä kiinnostus elämän ja yhteiskunnan ilmiöihin ja oma elämänkokemus loivat vankan pohjan sivistykselle. Leo oli seurassa innokas keskustelija ja toi keskusteluun mukaan monipuolisia näkökulmia. Hän tuli helposti juttuun kaikkien kanssa. Tarinoissa oli runsaasti mukana huumoria ja tuntui, että puujalkavitsejä löytyi tilanteeseen kuin tilanteeseen.
Mieluisin lukupaikka oli olohuoneen sohva. Olohuoneen pöydällä näkyivät aina sillä hetkellä lukuvuorossa olevat teokset. Viimeisiksi kirjoiksi jäivät Daniel Innerarityn “Vieraanvaraisuus” ja Jorge Luis Borgesin “Viisi aihetta”. Niissä pohditaan mm. hyvää elämää, ihmisenä olemisen ajallisuutta, onnellisuutta ja kuolemattomuutta. Mirkka Rekola oli yksi Leon mielirunoilijoita. Mirkan säkein hyvästelimmekin Leon siunaustilaisuudessa:
“Me kutsumme häntä, mutta hän ei käänny enää. Hän on matkalla lapsuutensa metsiin, sinisen kukan ja kultaisen syksyn maahan. Siellä laulavat toisenlaiset linnut”.
Leoa lämmöllä ja kaipauksella muistaen
Marja, Hanna ja Ilkka Suomaa