Lapsuudestani muistan Uunon päivän, jolloin mummolassani Särkiöisissä vietettiin vaarin nimipäivää. Verannalle kahvihetkeen oli kokoontunut perhettä, mutta joskus poikkesi myös naapureita. Veteraanisukupolvesta ei silloin yli 50 vuotta sitten paljon puhuttu. Nyt ymmärrän, että rintamatoverit tapasivat toisiaan. Heidän sukupolvensa tavoitteena oli säilyttää maa vapaana sekä hyvänä paikkana kaikille asua ja elää.
Me nykyinen sukupolvi olemme jättämässä seuraavalle polvelle suuria haasteita alkaen matalasta syntyvyydestä ja suuresta valtionvelasta sekä maallistumisesta. Veteraanisukupolven perintö on pitkälti syöty ja tuhlattu. Milloin tapahtuu havahtuminen omaan napaan katsomisesta yhteisten arvojen merkitykseen?
Viime sunnuntain aihe Kadonnut ja jälleen löytynyt viittaa yhteen Raamatun tunnetuimmista kertomuksista. Isällä on kaksi poikaa. Nuorempi pyysi isältä vielä tämän eläessä osuuttaan perinnöstä. Hän ei arvostanut isän kotia vaan lähti kauas pois eläen tuhlailevaa elämää. Rahaa tuntui olevan loputtomasti kaikenlaiseen nautintoon ja ystäviä riitti. Hän ei itse kyennyt työn tekoon eikä hankkimaan omaa elantoa. ”Siellä hän tuhlasi koko omaisuutensa viettäen holtitonta elämää. Kun hän oli pannut kaiken menemään, siihen maahan tuli ankara nälänhätä, ja hän joutui kärsimään puutetta.”
Minusta tuntuu siltä, että Tuhlaajapojan tarina tulee lähelle maamme tilannetta. Tarina ei kuitenkaan pääty surkeaan jamaan vieraalla maalla. Poika päättää tehdä parannuksen ja pyytää anteeksi: ”Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan.” Isä juoksi kaukaa poikaa vastaan ja sulki hänet syliinsä.
Tarinan opetus on, että Jumalan rakkaus meitä kohtaan pysyy, vaikka me olisimme kulkeneet kauas pois. Jumala odottaa meitä palaaviksi. Hän ottaa riemuiten vastaan jokaisen, joka tarvitsee Jumalan rakkautta ja tunnustaa rikkomuksensa hänelle.
”Jumala taivaallinen Isämme. Sinä et tahdo, että yksikään luomasi ihminen joutuu hukkaan. Paljon enemmän kuin me etsimme sinua, sinä kannat huolta meistä. Anna meille herkät korvat kuulla kutsuva äänesi. Aamen.”
Pekka Särkiö