Saarnasta Padasjoella 6.7.2025. Luuk. 15:1–10.
Tänään Runon ja Suven sunnuntaina vietämme Kesävieraiden kirkkopyhää. Meitä kesäpadasjokelaisia yhdistää se, että Padasjoki on meille rakas pitäjä, vaikka emme asukaan täällä pysyvästi. Monella meistä on vahvat siteet Padasjoelle sukutaustamme kautta. Tunnemme henkistä yhteenkuuluvuutta Padasjoelle, koska menneet esivanhempamme ovat asuneet täällä.
Myös tämä Padasjoen kirkko on meille erityinen, koska edesmenneet sukulaisemme ovat löytäneet tässä kirkossa ja tällä paikalla aiemmin seisoneessa kirkossa lääkettä sisimmän kaipaukseensa. Evankeliumin Sana, virret, Herran pyhä ehtoollinen ja yhteys muihin seurakuntalaisiin ovat puhutelleet. Padasjoki on ollut heille hengellinen koti, jossa Jumala on tullut heille Taivaalliseksi isäksi ja Jeesus kuormien kantajaksi, syntisten armahtajaksi.
Myös minä muistan, kuinka olen istunut tässä kirkossa pikkupoikana vaarin ja mummon vieressä sekä saanut arvokasta evästä kasvulleni uskon tiellä. Ehkä jonkun kesäasukkaan mielessä on kysymys, kuinka entisten sukupolvien uskonyhteys voisi löytyä myös tänä päivänä? Kuinka turvallinen usko Jumalaan voisi kantaa yhä tänään, vai onko se jäänyt jonnekin menneeseen aikaan?
Tämän sunnuntain aiheena on Kadonnut ja jälleen löytynyt. Se kertoo siitä, että olemme Jumalalle rakkaita. Hän muistaa meidät ja etsii meitä yhteyteensä, jos olemme joutuneet hänestä etäälle. Jumala kutsuu meitä eri tavoin ja muistuttaa siitä, että kuulumme hänen laumaansa.
Päivän evankeliumissa Jeesus kertoo kaksi tarinaa kadonneesta, kallisarvoisesta asiasta. Ensimmäinen on tuttu kertomus kadonneesta lampaasta.
Arjessa tuntuu välillä siltä, että jokin esine on hävinnyt pysyvästi. Sitten se kuitenkin löytyy jostain. Meille kävi näin pari joulua sitten. Vaimoni Riitta kävi lähikaupassa ja haki sieltä tilatun joulukinkun. Hän maksoi ostokset kassalla, mutta kotona lompakkoa ei löytynyt mistään. Kaupan valvontakameran kuvista näkyi, että puolisoni laittoi lompakon takkinsa taskuun. Siispä etsimme kadonnutta lompakkoa kävelyreitin varrelta lumihangesta metallinetsijällä, ja sen jälkeen monesta muusta paikasta. Mutta kadonnut lompakko pysyi kadonneena. Lompakon mukana kadonneet kortit piti kuolettaa. Vähitellen toivo lompakon löytymisestä alkoi kadota. Sitten yli vuoden kuluttua tapahtui se, mitä oli kaiken aikaa toivottu: minä yllätin vaimoni laittamalla kadonneen lompakon hänen tyynylleen. Ilo ja ihmetys oli suuri. Löysin nimittäin lompakon puuvajan lattian raosta. Puolisoni oli kaupasta tultuaan hakenut uunipuita ja lompakko oli silloin pudonnut.
Päivän evankeliumissa paimen jättää tallella olevat 99 lammasta ja lähtee etsimään yhtä kadonnutta, kunnes löytää sen. Paimen ei siis hellitä, ennen kuin on löytänyt sen puuttuvan lampaan. Myös me voimme olla niitä kadonneita, jotka Jumala haluaa ehdottomasti löytää ja saada talteen, koska eksyneinä ja hukkuneina me olemme Jumalan antaman pelastuksen ulkopuolella ja pimeydessä. Raamatun pisin Psalmi 119 päättyy pyyntöön: ”Minä olen kuin eksynyt lammas. Etsi minut!” (Ps 119:176). Tämä voi olla myös meidän sisimpämme rukous: Etsi minut!
Toivon sitä, että Padasjoen kappeliseurakunta voisi saada tasapuolisesti samanlaiset mahdollisuudet toimintaansa kuin muutkin Hollolan kappeliseurakunnat.
Näin keskellä kesää me iloitsemme Jumalan antamista suurista elämän lahjoista. Niissä me näemme hänen rakkautensa, joka tulee yhtä lailla kaikille.
Pekka Särkiö