Erkki Sipura 20.5.1939–3.1.2025 ★

Tammikuussa vaari sai siivet

Ihmisen elämään mahtuu, ainakin toivottavasti, monenlaisia vaiheita. Lapsuus, nuoruus, aikuisuus, vanhuus. Jos yksikin näistä vaiheista on onnellinen, voi elämäänsä lopulta pitää aika onnekkaana. Ja uskon, että puhun meidän kaikkien lastenlasten puolesta, kun sanon: kiitos vaarin, meidän lapsuus oli onnellinen.

Olen miettinyt vaarin elämää. Se oli pitkä ja täynnä kokemuksia – ja varmasti ajoittain raskaskin. Mutta vaari oli oman tiensä kulkija, kirjaimellisesti. Korkea ikä tai kielitaidottomuus eivät pysäyttäneet häntä, kun hän päätti lähteä pyhiinvaellukselle Espanjaan. Hän kulki Santiago de Compostelan reitin, yli 800 kilometriä, halki Espanjan peltojen, metsien ja vuoristojen. Vaari ei kuitenkaan tyytynyt vain siihen – lopulta hän käveli Espanjassa yhteensä huimat 4000 kilometriä 84 päivän aikana.

Eikä hänen matkansa päättyneet sinne. Suomessa hän vaelsi päästä päähän perinteisissä tuohivirsuissa ja pellava-asussa.

Vaari ei ollut koskaan se helpoin ihminen. Mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että juuri suuret persoonat – seikkailijat ja naurattajat – tekevät elämästä elämisen arvoista. Ehkäpä juuri vaarin esimerkki, hänen tapansa mennä ja tehdä, on mahdollistanut sen, että minäkin uskallan. Silloin, kun joku muu jäisi jahkailemaan.

Vaari opetti, että mitä ikinä elämässä tapahtuukaan – talo palaa, vaimo kuolee, traktori jää jumiin – eteenpäin mennään. Juuri tuo vahva tahto jatkaa eteenpäin, myös silloin kun ympärillä on pimeää, antoi vaarille monta uutta elämää. Kai niin käy, jos pystyy kulkemaan läpi vuosien ilman, että sulkee sydämensä mahdollisuuksilta. Vaari ei koskaan tehnyt niin. Ja siitä kauneimpana esimerkkinä pidän Leenan ja vaarin rakkaustarinaa.

En ihmettele, että vaari sai ystäviä kaikkialta. Hän ei kohdannut ketään ennakkoluuloisesti, vaan puhui kaikille kuin vanhoille tutuille. Nuorempana häpesin joskus sitä hänen avointa olemustaan ja kantavaa ääntään, hullua hämäläistä, mutta nykyään vain ihailen. Vaari oli poikkeuksetta oma itsensä, ja siksi vapaa.

Muutama viikko ennen kuin vaari sai siivet, puhuimme puhelimessa. Aika pitkäänkin. Hän oli hyvällä tuulella ja kovin kiinnostunut syksyn matkastani Rio de Janeiroon. Puhuimme niitä näitä, vanhuudesta ja nuoruudesta, ja minä lupasin, että kaikki on hyvin. Vaari lupasi myös, että hänellä on kaikki hyvin.

Kun suljen silmäni, näen­ meidät mökkimme järvenrannalla: vaari, veljeni ja minä. On kuuma kesäpäivä, ja kuikat huutavat. Vaari nauraa. Meillä kaikilla on hauskaa. Vaarin kanssa oli aina hauskaa.

Vaari rakasti metsää. Tammia, kuusenkerkkiä ja koivun mahlaa. Hän talloi läpi elämänsä polkuja sinne, missä kukaan ei ollut vielä kulkenut. Siellä, missä ilma oli niin puhdasta, että puiden oksilla roikkui naavaa.

Ajattelen, että juuri metsässä, mättäillä ja neulasilla, vaari, perheemme ikiliikkuja, oli onnellisimmillaan. Saan lohtua, kun tiedän, että sinne hän kuuluu. Sinne hän palaa. Kevään leskenlehdiksi, pakkaspäivän lumeksi, sateeksi huhtikuisen metsän ylle.

Lopuksi haluan kiittää. Kiitos, että taoit minuun ilkikurista, periksiantamatonta luonnetta. Kiitos, että opetit kunnioittamaan luontoa. Ilman sinua en tietäisi, mistä etsiä ja löytää rauhaa. Ilman sinua en osaisi pidellä edes vesaa, saati erottaa talitiais­ta västäräkistä tai mustikkaa variksenmarjasta.

Minulla on jo ikävä. Mutta onneksi tiedän: olet aina siellä, missä on metsää.

”Ehdottaisin kaikille, joilla on vaikeuksia elämän kanssa, vaikka että haluaa päättää elämänsä jollain lailla, niin älkää päättäkö, vaan kävelkää. Se antaa avaruutta elämälle uudestaan.” (Erkki Sipura, Yle 2015)

Lapsenlapsi Thea Evita Lestisen muistosanat padasjokelaisen mv Erkki Einari Sipuran (20.5.1939-3.1.2025) muistotilaisuudessa (/Pekka Särkiö) 17.1.2025 Lahdessa.

Scroll to Top