Kirkkoreki oli hieno kulkuväline takamaan lumisilla teillä. Reen puuosat oli maalattu kiiltävän mustaksi. Reen laitoja sekä takaosaa koristi hirventalja. Takaosassa oli avattava teline matka-arkkua varten.
Joulukorttimaisema, jossa hevosella ajetaan joulukirkkoon oli meille todellisuutta 1950-luvun alkupuolella. Lauri-isälläni oli vireä Lilli-niminen hevonen, joka piti käskemättä reipasta vauhtia yllä. Matka taittui nopeasti. Humma sidottiin kirkonmenojen ajaksi Laivarannantien puolella olevaan puomiin, joka oli kirkkoaidan vieressä.
Me lapset kömmimme lämpimien rekivällyjen alta kirkkoon. Kirkkaat sähkövalot häikäisivät ja kynttilöiden paljous ihmetytti meitä, joille sähkövalo varsinkin oli tuntematon ylellisyys.
Olin jo muutamaa vuotta aikaisemmin joulun seutuvilla 1946 ollut rekikyydissä kirkonkylältä takamaalle. Matkasta en muista mitään, koska ikää oli vain muutama päivä.
Samoihin aikoihin oli eräs tunnettu padasjokelaispoika nähnyt päivänvalon. Vieruskaverin kanssa oli käydä pieni sekaannus, hoitaja ei ollut kovin tarkka tarjotessaan nyyttiä äidille. Onneksi äidit olivat tarkkoja “joululahjastaan”. He huomasivat hoitajan erehdyksen, joten suurempaa vahinkoa ei syntynyt. Nykyisin vastasyntyneillä on ranneke helpottamassa tunnistusta (jos ikätoveri huomaat kirjoituksen, toivotan Hyvää Joulua!).
Talvella 1947 oli Tarusjärven jäälle ajettu suuret määrät puutavaraa. Kuorma-autot hakivat puutavaran jäältä sahoille ja paperitehtaisiin. Jäälle muodostui sileä suora jäätie, jota kulmakuntalaisetkin käyttivät mutkaisen rantatien sijasta.
Autoilija Ville Ahonen kyyditsi jäätietä pitkin pastori Pauli Ritamiehen Lepolaan. Talossa oli kastejuhla, jossa kaksi serkusta Veikko ja Simo saivat kasteen ja nimet. Ahosen pirssi oli erikoinen. Pula-ajan rengaspulasta johtuen Ville oli hitsauttanut takavanteiden rinnalle kuorma-auton pyörät, jotka pyörivät auton ulkopuolella. Autoilun aikakausi teki tuloaan takamaallekin.
Kirkkoreki makaa 2024 pölyttyneenä kärryliiterin nurkassa, hiiret ovat pistäneet poskeensa hirventaljan karvoineen päivineen. Eipä ole enää hevostakaan.
Vireän Lilli-tamman kohtalo oli surullinen. Joulun alusviikolla 1953 isä päästi tamman varsoineen jaloittelemaan Lepolan pihapiiriin. Hänen huomaamattaan hevoset ravasivat Taruksen jäälle. Jonkinajan kuluttua varsa palasi pihapiiriin, emä oli hukkunut pudottuaan Ruplahden ojansuussa jäihin. Perheemme joulu oli surua täynnä.
Kantakirjapalkinnon voittaneen hyvän valiohevosen menetys oli isälle raskas henkinen ja taloudellinen isku. Hän oli hevosestaan ylpeämpi kuin jälkikasvu ainoastakaan autosta. Hevosia oli Lillin jälkeen useita, mutta joulukirkkoon ei niillä enää ajettu.
Tiemestari Tauno Myyrä huolehti pääteistä ajatellen kasvavaa autoliikennettä. Teitä soritettiin, rekikelit olivat tulleet tiensä päähän. Vuosi pari Lillin onnettomuuden jälkeen vietimme joulua, surut olivat hälvennet.
Maria-äiti oli taitava ruuanlaittaja, hän oli valmistanut jouluaterian jälkiruuaksi “rusmulikkasoppaa” (sekahedelmäkeittoa) riisipuuron kanssa syötäväksi. Lasten kesken tuli jotakin riitaa pöydän kattauksesta, soppakulho kaatui lattialle puhtaalle juhlamatolle. Riidan aiheuttaja pinkaisi ulos nähtyään aiheuttamansa sotkun.
Ulkona oli kylmä, poika pakeni navettaan, jossa oli lämmintä. Lehmät puhisivat ihmeissään nähdessään pojan, mutta ne rauhoittuivat pian tuntiessaan tulijan. Lehmät jatkoivat märehtimistään, ne olivat saaneet ylimääräistä vainioheinää joulun kunniaksi.
Poika katseli ikkunasta hämärtyvään pihapiiriin. Ikkuna oli lehmien hengityksen takia hiukan sumuinen. Kädellä pyyhkäisten näkyi hyvin saunalle, jonka savupiipusta pöllähteli vesihöyryä isoisän heittäessä häkälöylyjä. Aikansa saunottuaan isoisä kulki saunapolkua pirttiin vaatemytty kainalossaan. Nahka punotti kuin intiaanilla. Vaarin mentyä tienoo näytti hiljaiselta, riihipellon takana suuret kuuset seisoivat tummina kuin sotilaat vahtien pihapiirin rauhaa. Savusaunan katon yllä erottui tähtikuvio, jota sanottiin Väinämöisen viikatteeksi. Pirtin ikkunoista loisti lämmin kynttilän valo.
Poika rohkaistui lopulta ja lähti navetasta. Pirtissä äiti oli siivonnut ja laittanut uuden puhtaan maton lattialle. Poika pyysi käytöstään anteeksi, helposti se hänelle annettiinkin, onhan joulu juuri sitä varten. Aattoillan valmisteluja jatkettiin iloisella mielellä.
Kaiken väen käytyä saunassa ja puettua siistit vaatteet alettiin joulujuhlan viettoon. Lukutaitoisin lapsista luki jouluevankeliumin Jeesuksen syntymästä Luukkaan mukaan. Seuraavaksi laulettiin virrestä Enkeli taivaan kolme säkeistöä, jonka jälkeen asetuttiin jouluaterialle.
Lapset käyttäytyivät aterialla “siivosti ja nuhteettomasti”, (vai muistanko väärin?) Joulurauhan vuosisataisessa julistuksessa näin meitä kehotetaan. Vaatimattomien lahjojen jakaminen nosti jo sitten iloisia ja riemullisia ääniä Lepolan pirttiin. Toisinaan kanssamme joulua vietti metsätyömies, jolla ei ollut kotia, jonne olisi voinut mennä.
Joulut seurasivat toisiaan. Takamaan kulmakunnan vanhempi väki siirtyivät ajasta ikuisuuteen kukin ajallaan. Nuorempi väki muutti kaupunkiin, navetta ja talli tyhjenivät kotieläimistä, viimeiset lähtivät 1970-luvun alkupuolella. Metsätyömiehiä, joilla ei ollut kotia ei enää asu pihasaunan kamarissa.
Jäljelle jäi kuitenkin takamaan kaunis luonto ja hyvät muistot lapsuudesta. Viimeisiä joulusaunoja saunottiin 2000-luvulla.
Joulu 2000 on jäänyt erityiseen muistoon koska jouluaaton aattona Tarusjärvelle laskeutui suuri joutsenparvi. Kaunis lintukonsertti kantautui keskeltä järveä Lepolan mäelle tyynessä pakkasilmassa. Linnut viipyivät Taruksella muutaman tunnin ennen kuin jatkoivat matkaansa. Ehkäpä ne vaistosivat, että matkaa on kiireesti jatkettava.
Jouluaattona ilma tyyntyi, pakkanen kiristyi. Järvi meni kauttaaltaan jäähän aattoiltana. Huomasimme, että lintuparvesta oli jäänyt keskelle järveä neljä lintua, joista kaksi näytti olevan poikasia. Jouluaamun hämärässä ei lintuja erottanut, mutta palatessamme joulukirkosta otin kiikarin ja lähdin kiertämään järveä nähdäkseni, kuinka lintujen oli käynyt.
Pakkasta oli yli 10 miinusastetta. Keskellä järveä erotin joutsenet, ne näyttivät olevan liikkumattomia lähellä toisiaan. Joulupäivän kuluessa lintujen kohtalo ratkesi. Lintuperhe, kaksi valkoista ja kaksi harmaata, lensivät rauhallisin siiveniskuin Lepolan pihapiirin ylitse hyvin matalalla ikään kuin kertoen, että ei meillä ole mitään hätää. Linnut suunnistivat etelää kohden.
Ehkäpä seuraava etappi oli Vesijärvi, joka lainehti vielä vapaana. Turhaa oli murehtia lintujen kohtaloa. Kyllä Luoja omistaan huolehtii omalla tavallaan, linnuistaan miksi ei myös meistä ihmisistäkin.
Hyvää Joulua toivottaa
Simo Helvilä