Ikääntyminen on niin vaativa juttu, että siihen valmentautumiseen tarvitaan koko elämä ★

Padasjoelta kotoisin oleva emeritaprofessori Raija Sollamo piti Olkkarilla Raamattuun perustuvan puheen aiheista vanhuus ja kuolema.

Sollamo totesi, että lasten on vaikea aloittaa vanhempiensa kanssa keskustelu kuolemasta ja on usein vaikea tietää sopivaa hetkeä keskustelulle.

– Sen vuoksi meidän vanhempien ihmisten pitäisi tehdä aloite ja aloittaa keskustelu tästä tärkeästä aiheesta.

Sollamo totesi, että vanhuus on muuttunut: ennen 50 vuotta täyttänyt oli aika lailla loppu fyysisiltä voimiltaan, kun taas nykyisin 65-vuotiaana eläkkeelle jäävät ovat fyysisesti hyvässä kunnossa. Ei siirrytäkään heti odottamaan kuolemaa, vaan alkaa uusi elämänvaihe, joka on monella hyvin aktiivinen.

– Nuoret eläkeläiset pyörittävät monella lailla yhteiskuntaa, muodostavat enemmistön monien kansalaisjärjestöjen jäsenkunnasta, hoitavat ja kuskaavat lapsenlapsiaan, huolehtivat lähimmäisistään, täyttävät teattereiden ja konserttisalien penkkirivit ja käyvät museoissa ja taidenäyttelyissä. Tämä on aikaa, josta monet ovat hyvin kiitollisia. Kansalaistoiminta omalta osaltaan myös lisää elinikää, sillä se antaa henkistä vireyttä. Koskaan ei kuitenkaan tiedä milloin yllättää varsinainen vanhuus kipuineen ja raihnaisuuksineen.

– Hyvin yleinen lause onkin: ”En pelkää kuolemaa, mutta pelkään vanhuuden mukanaan tuomia kipuja ja tuskaa”.

Sollamo huomautti, että Jumalaan turvautuminen opitaan jo nuorena. Saarnaajan kirjassa sanotaan: ”Muista Luojaasi nuoruudessa, ennen kuin pahat päivät tulevat ja joutuvat ne vuodet, jotka eivät sinua miellytä.” 

Kuoleminen on taitolaji

Vanhuuteen on hyvä kasvaa henkisesti ja valmentautua. Ikääntyminen on niin vaativa juttu, että siihen valmentautumiseen tarvitaan koko elämä. 
Kuoleminen ja kärsiminen ovatkin Sollamon mukaan taitolajeja.

– Kärsiä pitää, jos siitä tulee osalliseksi ja kuolla on pakko. Mutta jos vähän valmentaudumme, osaamme tehdä ne taidolla.

Sollamon mukaan voimme oppia paljon edelliseltä sukupolvilta. Suomalaisessa, karjalaisessa ja inkeriläisessä perinteessä on ollut tapana, että on ollut naisia, jotka ovat tulleet istumaan kuolevan vuoteen viereen.

– Tämä ei ollut saattohoitoa, mutta tulee lähelle sitä. Ihmisellä, myös kuolevalla, on tarve, että toinen ihminen on lähellä, että ei jätetä yksin. 
Mitä sitten kuolevan vieressä istuva voi tehdä? Tällaisessa tilanteessa olleet tietävät, että siinä tuntee itsensä hyvin avuttomaksi. 

– Vaikka ei tiedetä kuuleeko kuoleva, ymmärtääkö puhetta, on tieteellisesti todistettu, että kosketuksen tuntee useimmiten. Voi pitää kädestä tai silittää hellästi tukkaa. Inhimillisesti siinä hetkessä on tär­keää keskinäinen rak­kaus, välittäminen, anteeksiantamus ja kiitollisuus, joita voi välittää ja niistä voi puhua. Iäisyyden perspektiivissä merkityksellistä kuolevalle voi olla tuttujen virsien laulaminen, jos ne ovat kuolevalle läheisiä. Ne ovat kuin kehtolauluja, joiden sanoihin hän voi tarrautua ja nukkua turvallisesti kuolonuneen. 

Neljäs käsky velvoittaa kunnialliseen hautaamiseen

Vanhuudesta ja kuolemisesta voidaan oppia paljon myös kirjallisuudesta ja Raamatun Vanhan testamentin puolelta.  Uudessa testamentissa kerrotaan vähemmän vanhuudesta.

Neljäs käsky eli kunnioita isääsi ja äitiäsi on hyvin keskeisessä asemassa. 

– Tämä käsky ei ole lapsille ja kouluikäisille totella vanhempiaan, niin kuin meidän kulttuurissamme on käsitetty, vaan käsky on suunnattu aikuisille ja se tarkoittaa hyvää käytöstä vanhempia kohtaan, mutta ennen kaikkea vanhempien kunniallista hautaamista.

Uudessa testamentissakin käsitellään samaa käskyä, kun Jeesus puheessaan moitti juutalaisia, joilla oli tapana antaa temppelille lahja.

– Huomattavan suuruisen lahjan antaja saattoi sanoa, että tämä oli se osa omaisuudesta, joka oli varattu vanhempieni vanhuutta varten. Jos sen antoi temppelille lahjaksi, vapautui vanhempiensa hoitovelvollisuudesta. Jeesus moitti puheessaan, että te teette tällä tavoin tyhjäksi Jumalan käskyn, Jumalan käskystä ei ole vapautusta.

Meidän ajassamme vapautusta velvollisuudesta ei tuo vanhempien toimittaminen hoitokotiin. 

– Vaikka maksaisi sen hoidonkin, niin se ei vielä riitä. Se ei ole vanhem­pien kunnioittamista. Vanhempia ei saa hylätä sinne, vaan heitä pitää käydä siellä katsomassa, muutoin palvelutaloon toimittaminen on sosiaalinen kuolema. Ihminen kaipaa sosiaalisia yhteyksiä ja tuttuja ihmisiä tai hän kuolee sosiaalisesti.

Paavalin aikaiset sotepalvelut

Raamatussa on paljon kohtia, joissa puhutaan vanhempien ihmisten kunnioittamisesta. Esimerkiksi 3. Mooseksen kirjassa sanotaan: ”Nouse harmaapään edessä, anna arvo vanhukselle ja pelkää ja kunnioita Jumalaasi.”

Monissa kulttuureissa vanhempien ja vanhojen ihmisten kunnioittaminen on hyvin keskeinen osa ihmisten elämäntapoja, se ei ole siis vain kristinuskoon sisältyvä arvo.

– Mekin olemme voineet oppia maahanmuuttajilta jotakin, mitä olemme itse unohtaneet. Esimerkiksi somalit ovat hyviä kohtaamaan vanhuksia, koska vanhojen ihmisten kunnioittaminen on oleellinen osa heidän kulttuuriaan.

Paavalin jälkeisen ajan seurakunnassa oli käytössä eräänlaiset sote-palvelut, sillä seurakunnan jäsenistä hyvämaineiset ja omat lapsensa hyvin kasvattaneet 60+ – ikäiset naislesket toimivat avustajina ja huolehtivat vanhemmista leskistä, joilla ei ollut omaisia. Tämä osoittaa, että jo ensimmäisen vuosisadan lopulla seurakunnat oppivat huolehtimaan vanhuksista, joilla ei ollut lapsia tai muita auttajia.

Patriarkaalisista kertomuksista olemme oppineet, että Vanhan testamentin mukainen ihanne oli elää vanhaksi ja kuolla elämästä kyllänsä saaneena. Kertomuksista käy myös ilmi, että hautapaikan oli tärkeää olla valmiiksi katsottuna. Patriarkat myös siunasivat jälkeläisensä ennen kuolemaansa.
Onko ikivanhoissa kertomuksissa jotain edelleen relevanttia?

– Kuolemasta puhuminen on relevanttia. Lähisukulaisien on hyvä tietää, mihin ja miten kuoleva haluaa tulla haudatuksi. Jälkeenjääneille on suuri helpotus, jos he tietävät mitä vainaja itse halusi ja toivoi.

Lisäksi lähiomaisia auttaa selviämään tilanteesta, jos he tietävät miten vainaja itse suhtautui omaan kuolemaansa. Ainakin kaikki riidat ja välirikot olisi hyvä saada sovittua, sillä sopimattomat asiat syyllistävät jälkeenjääviä ja tuhoavat heidän elämänvoimiaan.

– Omaisuudesta luopuminen ja testamentin tekeminen on relevanttia. Mutta jos tekee testamentin, olisi hyvä puhua siitä lapsille etukäteen ja sen olisi hyvä olla tasapuolinen.

Nykyisin puhutaan paljon kuolinsiivouksesta, jolla voi myöskin helpottaa jäljellejäävien elämää. Kuolinsiivouksesta ei puhuta Raamatussa mitään, sillä silloin ihmisillä oli hirveän vähän tavaraa.

Uuden testamentin näkökohdista kuolemasta ei Sollamon mukaan voi puhua ilman yhteyksiä ylösnousemukseen ja toivoon. Ensimmäiset kristityt elivät ylösnousemuksen toivossa. Tämä selittää myös marttyyrien rohkeuden.

– Meidän aikamme ihmisten on paljon vaikeampi uskoa ylösnousemukseen, mutta edelleen on mahdollista ajatella, että on olemassa asioita, joita ihminen ei osaa selittää. Siitä on meille itsellemme paljon hyötyä, sillä se antaa toivoa ja lohdutusta. Ylösnousemuksen toivon varassa on turvallista käydä kuolemaan.Olisi silkkaa tyhmyyttä olla ottamatta tätä optiota huomioon ja vakavasti. Miksi emme siis mekin uskoisi ylösnousemukseen ja eläisi sen iloisessa odotuksessa.