Padasjoen vanhin, Helmi Nurminen kuoli 6.1. sadan vuoden, viiden kuukauden ja kuuden päivän ikäisenä. Palsan muori jää muistoihin ahkerana, huumorintajuisena, omistaan huolta pitävänä ja vieraanvaraisena ihmisenä. Usko Jumalaan oli hänen elämässään tärkeä, kaikkia toimia ohjaava voima ja Helmi kävikin kirkonkylän rukoushuoneella aina kuin sinne vain autottomana ja ajokortittomana ihmisenä pääsi.
Helmi syntyi Vesijaon Rasilahteen, Jakholmin perheen 8-lapsisen perheen toiseksi nuorimmaksi lapseksi. Elämä Vesijako-järven rannalla oli työteliästä, sillä siihen aikaan lapsetkin ottivat osaa talon töihin sen minkä kykenivät. Elämä oli loppua lyhyeen jo lapsuudessa, sillä Helmi oli hukkua Vesijakoon, mutta Elma-sisko pääsi tukkaan kiinni ja veti pikkusiskon pintaan.
Perheen isä menehtyi syöpään jo ennen talvisodan alkamista ja kun sota syttyi ja vanhin poika joutui rintamalle, tuli Helmistä perheen pää.
Oli kuitenkin vähällä, ettei Helmistä tullut piikaa. Sodan alkaessa työnvälityksestä oli tullut kirje, että Helmin pitää lähteä piiaksi Vesijaolle. Äiti lähti käymään työnvälityksessä ja pyysi, ettei häneltä vietäisi ainoaa työhön kykenevää. Niinpä Helmi sai jäädä kotitilan töihin.
Vain viidentoista vanhana Helmi joutui koviin töihin, joita nykypäivän ihmisten on vaikea ymmärtää. Hän ajoi hevosella tukkia metsästä ja viljeli pellot. Kylmäkin välillä oli, sillä työasuna naisilla oli hame ja pitkävartiset sukat nauhoineen, jolloin reidestä jäi kohta ihoa paljaaksi. Pienikokoisena, mutta hämmästyttävän vahvana nuorena naisena Helmi kantoi olallaan jyväsäkit.
Helmi oli nokkelaälyinen ja tarttui toimeen silloin, kun tarvittiin. Sota-aikana olivat saunapuut päässeet loppumaan ja pienimmiltä sisaruksilta pääsi poru, kun asia valkeni. Helmi tokaisi, että kyllähän se sauna lämmitetään, otti pokasahan seinältä ja lähti puunkaatoon.
Eemelinsä Helmi oli tavannut jo ennen sodan alkamista ja tuleva aviopari kirjoittelikin toisilleen koko talvi- ja jatkosodan ajan. Kirjeitä kertyi korkea pino ja Helmin äitikin oli salaa kirjeitä luettuaan sanonut Helmille, että Eemelihän kirjoittaa kauniisti.
Eemeli oli tarkka-ampujana mukana sodassa lukuisissa kovissa taisteluissa, mutta Helmin sanoin varjelusta oli, ja Eemeli pääsi haavoittumattomana kotiin sodan päättyessä.
Naimisiin pari meni 1944 ja lapsista ensimmäinen, Sirkka, syntyi seuraavana vuonna. Yhteensä lapsia syntyi yhdeksän, joista seitsemän poikia. Helmillä töitä riitti kotona lapsia hoitaessa ja kasvattaessa, Eemeli ansaitsi perheen elannon tekemällä metsätöitä.
Paitsi omia lapsia ja lapsenlapsia, Helmi hoiti kotonaan myös omaa mummuaan viimeisinä aikoina.
Perheen kuopuksen syntyessä Helmi oli 45-vuotias, Eemeli kahdeksan vuotta vanhempi. Tuolloin Helmi toivoi, että saisi nuorimaisenkin kasvatettua aikanaiseksi ennen kuolemaansa. Kun toiseksi nuoremman pojan Henryn poika Samu syntyi 34 vuotta sitten, toivoi muori, että saisi vielä Samun täysi-ikäiseksi. Mutta ikää ja terveyttä riitti, ja nuorimman pojan Pekan poika Topiaskin ehti täyttää 18 vuotta viime kesänä.
Pekan synnyttyä Sirkalla oli jo kaksi lasta. Sirkan pojista Timo, oli ollut pienenä viikon Palsan muorilla hoidossa. Muori piti pojasta hyvää huolta ja ruokkii häntä niin, ettei äiti meinannut tunnistaa lastaan pois hakiessa.
Kun lapset oli saatu maailmalle, Helmi ja Eemeli viettivät ansaittuja eläkepäiviä. Helmi vitsaili usein, että hänellä on kaikki pekkasetkin pitämättä.
Helmi muisti aina kertoa, että Eemeli piti hänestä hyvää huolta. Aviopuolison poismeno vuonna 2000 olikin Helmille kova paikka. Ilman pitkäaikaista elämänkumppania elo tuntui yksinäiseltä, vaikka kaksi pojista palasi asumaan Palsaan. Yksin nukkuminen oli hankalaa ja kaveriksi löytyikin kissa, joka nukkui uskollisesti Helmin vatsan päällä. Kissallekin Helmi syötti vain parasta.
Surua elämään toivat myös lasten kuolemat. Helmi joutui hautaamaan kolme aikuista lastaan.
Helmi teki kaikki kotityöt 96 vuoden ikäiseksi asti. Silloin Helmi kaatui liukkaassa kotipihassa kahta vesiämpäriä sisälle kantaessaan. Sen jälkeen hän harmitteli, ettei pysty kantamaan kuin ämpärillisen kerrallaan. Myös kirves oli laitettava piiloon kotoa lähtiessä, sillä jos se jäi näkösälle, oli muori pilkkonut taas kasan polttopuita.
Vaikka kädet eivät antaneet tehdä töitä niin paljon kuin mieli olisi tehnyt, jalat ja pää muorilla toimivat loppuun asti. 100-vuotisjuhlissa heinäkuussa päivänsankari jaksoi ottaa vieraita vastaan aamusta iltaan. Vielä jouluna Helmi vitsaili vieraiden kanssa ja muisteli sota-ajan jouluja, jolloin sai syödä yölläkin. Helmi ei koskaan valittanut raskasta elämäänsä, mutta muisteli mielellään hauskoja sattumuksia, jotka muisti kirkkaasti elämänsä loppuun asti.
Viimeiset vuodet kotimökissä asumisen mahdollisti Henry, joka toimi muorin omaishoitajana. Mieltä piristivät sukulaisten ja ”kirkonkylän naisten” vierailut.
Joulun jälkeen Helmi sairastui infektiotautiin ja joutui Akuutin kautta Jalmariin, jossa menehtyi loppiaisaamuna.
Helmiä jäivät kaipaamaan lapset, lastenlapset ja lasten lasten lapset.