Sunnuntaina 21.7. kirkkoon saapunut yleisö pääsi musiikkimatkalle 1600–1700-luvun Italiaan, Ranskaan, Saksaan ja Itävaltaan barokkiyhtye Galantinan rantautuessa Padasjoelle viiden muusikon voimin. Kaikkiaan Galantinassa on reilut 20 soittajaa, jotka ovat musiikin ammattilaisia, opiskelijoita tai harrastajia. Yhtye kuitenkin esiintyy eri kokoonpanoilla.
Kahdeksan konserttia käsittävällä kesäkiertueella musisoivat Galantinasta tänä vuonna Martti Peippo huilut; Ester Sundström, viulu; Johanna Honkanen-Mellberg, viulu ja alttoviulu, Anniina Saarikko, sello sekä Risto Kytö, spinetti. Ennen Padasjokea Galantina konsertoi Mikkelin, Orimattilan, Karkkilan, Vuosaaren ja Vihdin kirkoissa. Padasjokea seuraavat Savonlinna ja Imatra.
Konsertin säveltäjistä tarinoi kappaleiden välissä yhtyeen huilisti, palkittu muusikko, teatterimuusikko, sovittaja ja kapellimestari Martti Peippo.
– Koska äänitteitä ei ollut, kaikki barokin ajan musiikki oli elävää musiikkia. Yleisö halusi uusia kappaleita, joten säveltäjillä riitti työtä sävellyksen parissa, Peippo kertoili.
– Ei ollut moottoreita metelöimässä. Maailma oli hiljaisempi kuin nykyään.
Yleisö sai kuulla elosta sävellysten taustalla ja tutustua niin kutsuttuihin periodisoittimiin, jolla tarkoitetaan historiallisia aikalaissoittimia tai niiden jäljitelmiä. Peippo muistutti, että jousisoittimissa metallisia kieliä on käytetty vasta noin sadan vuoden ajan. Galantinan viuluissa on suolikielet, joiden sointi vie lähemmäs alkuperäistä vaikutelmaa 300 vuotta sitten. Barokin aikana myös jousisoittimien jouset ovat olleet erilaisia sekä keskenään että nykyjousiin verrattuna.
Risto Kytön soittama siivenmuotoinen spinetti oli aikanaan suosittu soitin pienuutensa ja edullisen hintansa vuoksi. Spinetti on sukua cembalolle, mutta sen kielet kulkevat soittajaan nähden viistosti vasemmalta oikealle. Varhaisimmat säilyneet spinetit ovat 1600-luvulta, mutta tämän konsertin spinetti on uustuontantoa.
Konsertin aloittanut Francesco Mancinin (1672–1737) Sonaatti nro 20 vei aikansa suurkaupunki Napoliin. Mancini sävelsi niin sonaatteja, serenadeja oratorioita kuin oopperoitakin. Nykyään hän on tunnettu erityisesti nokkahuilusonaateistaan.
Aikalaiset pitivät saksalaista, itseoppinutta ja tuotteliasta Georg Philipp Telemannia (1681–1767) yhtenä Saksan johtavista säveltäjistä, jonka ystäväpiiriin myös J. S. Bach kuului. Alunperin jousille ja continuolle sävelletty d-mollikvartetti kuultiin huilullisena, vuonna 1752 Pariisissa julkaistuna versiona.
Sisiliassa syntynyt, mutta Italian suurissa kaupungeissa kuten Napolissa ja Roomassa vaikuttanut Alessandro Scarlattilta (1660–1725) kuultiin a-mollisonaatti.
Johann Heinrich Schmelzer (1623–1680) vaikutti säveltäjänä ja muusikkona Habsburgien hovissa Wienissä. Schmelzerin monipolvisen sonaatin parissa taituroivat Ester Sundström, Anniina Saarikko ja Risto Kytö.
Ranskalaisen Joseph Bodin de Boismortier’n (1689–1755) sävellysten nuottimyynti teki hänestä miljonäärin, joten säveltäjä ei tarvinnut mesenaatteja kuten moni muu. Konsertissa Peipon ja Johanna Honkanen-Mellbergin esittämä Sonaatti nro 1 op. 51 on kirjoitettu poikkihuilulle ja viululle, jonka tulee soittaa moniäänisesti.
Ranskalainen säveltäjä ja huilisti, vapaamuurareihinkin kuulunut Jacques-Christophe Naudot (1690–1762) kirjoitti reippaan ja nostattavan konserton alunperin kampiliiralle, kahdelle viululle ja bassolle. Jo säveltäjä itse ehdotti kampiliiran tilalle muitakin soitinvaihtoehtoja. Nyt teos kuultiin sopraninolla, joka on nokkahuiluperheen pienin ja korkein soitin.
Yleisö pääsi nauttimaan sekä harvoin livenä kuulluista sävellyksistä että kirkon kaikuisasta akustiikasta, joka vahvisti kuulokuvan soinnikkaaksi. Tästä akustiikasta Peipon huilismi sai lisää helisevyyttä. Risto Kytön spinetin ja Anniina Saarikon sellon muodostama basso continuo loi pohjan harmoniselle yhteissoinnille, ja viulujen suolikielten ääni monistui.