Vuoden ensimmäisinä päivinä ulkoilemaan uskaltautunut on kohdannut ihmeellisen näyn. Valkeat lumiset pellot ovat häikäisseet loistollaan. Kirkkaus on peittänyt alleen peltojen tummuuden.
Teiden varressa valkea lumi on kuitenkin paikoitellen likaantunut roskista, pakokaasuista ja räjähteiden jäänteistä. Ulos katsellessa olemme huomanneet ikkunoiden likaisuuden ja sisäilmassa leijuvat pölyhiukkaset, joiden olemassaolo oli syksyn pimeydessä päässyt jo unohtumaan. Auringonvalo luo kirkkauden, mutta paljastaa myös roskat ja lian.
Ihminen saattaa elää siten, että ei näe eikä tunne omaa syntiään. Jopa niin, että ihminen tekee paljon hyvää, auttaa köyhiä, pyrkii välttämään karkeimpia syntejä ja ajattelee näin kelpaavansa Jumalalle. Jumalan Sana osoittaa kuitenkin, että vaikka ihminen jakaisi kaiken omaisuutensa köyhille, ei se hyödytä yhtään autuuden asiassa. Toinen elää ilolla syntistä elämää ja uskottelee itselleen, että kyllä Jumala antaa kaiken anteeksi. Enhän ole sen huonompi kuin muutkaan.
Ihminen voi pettää itseänsä siihen asti, että Jumalan elävän Sanan aurinko valaisee kirkkaasti ja näyttää minkälainen ihminen oikeasti on. Sana on nimittäin terävämpi kuin kaksiteräinen miekka. Se tunkeutuu niin syvälle, että se paljastaa salaisimmatkin sydämen ajatukset ja tarkoitusperät. Ihminen tulee Jumalan edessä aivan paljaaksi. Se riisuu pois kaiken oman hyvyyden. Se kirkastaa Vapahtajan opetusta vuorisaarnassa siitä, että jo paha ajatus rikkoo Jumalan vanhurskaan lain ja ansaitsee synnin palkan, eli kuoleman. Kuka voi sanoa, ettei ole koskaan vihastunut toiselle tai katsonut toista ihmistä himoiten? Näin olemme kaikki rikkoneet 5. ja 6. käskyn ja tulleet Jumalan edessä murhaajiksi ja tehneet huorin.
On suuri siunaus, jos Jumala Henkensä kautta valaisee näkemään itsessä asuvan synnin ja se alkaa vaivaamaan. Tällaiselle syntiselle saarnataan Johanneksen sanoin, että Jeesuksen Kristuksen veri puhdistaa sinut kaikesta synnistä. Häntä rohkaistaan profeetta Jesajan sanoin:
”Vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat, tulevat ne valkeiksi kuin lumi; vaikka ne ovat purppuranpunaiset, tulevat ne valkoisiksi kuin villa.”
Pekko Nieminen