Muistan, kuinka pikkupoikana oli hienoa päästä isän konttoriin. Isän tupakan savukiehkurat nousivat aina eri muotoisina kohti kattoa. Sellaista oli 60-luvun alkupuolella! Muistan, miten hän piti kynää kädessään. Oikeasta kädestä puuttui peukalo ja osa etusormea. Nuori mies oli selvinnyt hengissä rintamalta, vaikka ei ilman menetyksiä.

Olin neljävuotias, kun isäni kuoli. Heti isäni kuoleman jälkeen olin äitini kertoman mukaan pohtinut: ”Kai jostain löytyy joku kiltti setä, joka tulee meille isäksi.” Ei löytynyt.

Ehkä siksi, minulle on ollut luontevaa uskoa, että Taivaan Isä on. Ehkä siksi eräs koskettavimpia Raamatun kertomuksia on vertaus tuhlaajapojasta ja hänen isästään. ”Kun poika oli vielä kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet sylinsä.”

Ennen Nepaliin lähtöämme Nastolan seurakunnan järjestämässä lähtöjuhlassa sain valokuvan isästäni. Muistin oikein! Kuvassa näkyi isän haavoittunut käsi. Aivan kuin oman isäni olisi ollut meitä lähettämässä.

Kristillisen uskon ytimessä on Taivaan Isän tulo ihmiseksi. Ristillä lyötiin naulat hänen käsiensä lävitse. Siksi hän ymmärtää kärsivää ihmistä. Siksi hän sulkee tuhlaajapojankin syliinsä. Siksi nämä kädet ovat meitä kaikkia lähettämässä arjen toimiin toisiamme palvelemaan ja toisistamme välittämään.

Juha Lind