Viimeisten puiden lehtien varistessa maahan, otan mukaani havuja ja kynttilöitä ja suuntaan kulkuni hautausmaalle. Pukeudun lämpimästi, sillä syksyinen viima ja ensimmäiset pakkaset saavat minut paleltamaan. Olen niitä, jotka palelevat aina hautausmaalla oli vuodenaika mikä tahansa.
Hautausmaalla vastaani tulee satunnaisia henkilöitä. Tervehdimme, vaikka emme ole aiemmin tavanneet. Meitä yhdistää tämä hetki ja paikka sekä tietoisuus elämän rajallisuudesta. ” Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut. Kuinka ylivertaisia ovatkaan sinun suunnitelmasi, Jumala, kuinka valtava onkaan niiden määrä! Jos yritän niitä laskea, niitä on enemmän kuin on hiekanjyviä. Minä lopetan, mutta tiedän: sinä olet kanssani.” Ps. 139.
Katsoessani ympärilleni voin lukea nimiä, elinvuosia. Kivet ovat kylmiä, mutta risti kivessä kertoo meille ihmisistä, jotka ovat saaneet elää arvokkaan elämän. Joidenkin elinpäivät ovat laskettavissa sormin, toisten vuosikymmenissä. Syntyessämme tiedämme liittyvämme aikanaan kuolevien joukkoon. Elinpäiviemme määrää emme tiedä. Hyvä niin, sillä elämä on lahja, joka tulisi elää niin kuin lahjanantaja on sen tarkoittanut.
Lasken havut ja kynttilät haudalle. Jokainen näkemäni kynttilä kertoo minulle rakkaudesta ja välittämisestä. Niin moni äiti, isä, puoliso tai lapsi on haudattu tänne. Voin pohtia jopa omaa olemassaoloani. Tämä hiljaisuus kätkee alleen satoja elämäntarinoita ja kohtaloja. Tiedän muutaman, mutta saadessani jakaa täällä hetken toisen kanssa, ymmärrys elämän rikkaudesta ja moninaisuudesta lisääntyy. Kaikkeen on kätketty siunaus ja ymmärrys Jumalan armon varassa elämisestä. ”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee. Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.” 1. Kor. 13.
Päivi Salojärvi, diakoniatyöntekijä