Miksi Suomen metsät muuttuivat hiilinielusta päästölähteeksi? ★

Suomen metsien hiilinieluista ja niiden romahtamista on keskusteltu julkisuudessa paljon. Keskustelu on kuitenkin yleensä ollut valitettavan yksipuolista, eikä se ole aina perustunut tieteellisiin tosiasioihin. Erityisesti tietämys metsien kasvudynamiikasta ja sen vaikutuksesta nieluihin on usein puuttunut keskustelusta.

Jotta nielujen romahtaminen voitaisiin ymmärtää, pitää ensin selvittää, mistä nielut alun perin olivat peräisin. Hiilinielut eivät nimittäin synny tyhjästä. Pitkällä aikavälillä metsät sitovat hiiltä ilmakehästä suurin piirtein saman verran kuin vapauttavat tätä sidottua hiiltä takaisin ilmakehään, eli metsien pitkän aikavälin hiilinielu on keskimäärin nolla. Tästä tasapainosta poikkeaminen, eli hiilinielun syntyminen, vaatiikin sitten jonkin ulkopuolisen häiriön. Vaikka hiilinielu saadaankin syntymään, se ei kuitenkaan ole koskaan pysyvä, vaan metsä siirtyy vähitellen taas kohti tasapainotilaa eli nollanielua.

Suomen metsien tapauksessa se tekijä, joka synnytti hiilinielut, oli metsätalous. Hiilinielujen historian tarkastelu on syytä aloittaa jo 1950-luvulta. Tällöin puuston kasvu ja poistuma olivat suurin piirtein yhtä suuria, metsien hiilivarasto oli tasapainossa ja hiilinielu oli nolla. Metsien käsittelyn muutokset 1950- ja 1960-luvuilla muuttivat kuitenkin tämän tilanteen. Suuria metsäalueita uudistettiin ja myös metsänhoitomenetelmät kehittyivät merkittävästi. Tämän seurauksena Suomeen syntyi uusi, nopeakasvuinen puusukupolvi. Tämän nuoren puuston nopean kasvun seurauksena metsiin muodostui hiilinielu, joka kesti 1970-luvulta viime vuosiin saakka. Toisaalta metsänhoidon lisäksi myös ympäristötekijät vaikuttivat hiilinielun syntyyn. Ilmakehän kohonnut hiilidioksidipitoisuus ja ilmaston lämpenemisen seurauksena pidentynyt kasvukausi kiihdyttivät omalta osaltaan metsien kasvua.

Puusto kuitenkin välttämättä ikääntyy, jolloin sen kasvu hidastuu. Kun puuta on vuosikymmeniä aikana kertynyt metsiin entistä suurempia määriä, myös hakkuupoistuma on lisääntynyt. Vaikka puuston poistuma suhteessa puuston tilavuuteen on pysynyt suhteellisen vakiona vuosikymmenien ajan, kasvunopeuden hidastuminen viime vuosina on johtanut siihen, että kasvun ja poistuman ero, eli puuston hiilinielu, on pienentynyt. Tämä luontainen kehitys johtaa välttämättä siihen, että lopulta puuston poistuma saavuttaa saman tason kuin kasvu, jolloin puuston määrä saavuttaa tasapainotilan ja hiilinielu nollautuu. Luonnonmetsissä hakkuupoistuma korvautuu luonnonpoistumalla, ja kun puuston ikääntyessä kasvu pienenee ja luonnonpoistuma kasvaa, puuston hiilinielu nollautuu tässäkin tapauksessa.

Puuston lisäksi myös maaperällä on merkittävä vaikutus metsien hiilinieluun. Nuorten metsien nopea kasvu tuotti myös paljon kariketta, joka kerääntyi maaperään. Tällöin maaperän hiilivarasto kasvoi, ja myös maaperä toimi pitkään hiilinieluna. Karikkeen määrän kasvaessa mikro­bien toteuttama hajotustoiminta on lisääntynyt maaperässä, ja entistä enemmän karikkeeseen sitoutunutta hiiltä on vapautunut takaisin ilmakehään. Metsien ikääntyessä ja kasvun hidastuessa myös uuden karikkeen tuotanto on vähentynyt. Tämän seurauksena kariketta hajoaa nyt enemmän kuin uutta muodostuu, jolloin metsien maaperä, ja samalla metsät kokonaisuudessaan ovat muuttuneet hiilinielusta päästölähteeksi. Kohonnut lämpötila on myös merkittävästi kiihdyttänyt maaperän päästöjä, erityisesti ojitetuilla turvemailla. Lämpötilan kohoaminen on myös lisännyt kuivuutta ja on voinut vaikuttaa metsätuhojen lisääntymiseen, mikä on omalta osaltaan vähentänyt puuston kasvua ja pienentänyt puuston hiilinielua. On todennäköistä, että tämä kehitys pelkästään kiihtyy tulevaisuudessa.

Metsien nielujen häviäminen on siis täysin luonnollinen pro­sessi, eikä metsien hiilivarastojen voida myöskään olettaa olevan pysyviä. Asian tekee ongelmalliseksi kuitenkin se, että Suomen ja osittain myös EU:n ilmastopolitiikka on edelleen hyvin riippuvainen hiilinieluista, vaikka sille, että nielut ylipäätään sisällytetään ilmastotavoitteisiin fossiilisten päästövähennysten rinnalle, ei ole tieteellisiä perusteita.

Niin pitkään kuin metsien hiilinielut sisältyvät ilmastotavoitteisiin, on suuri merkitys sillä, miten nielujen kehitystä mitataan. Viime aikoina on erityisesti keskusteltu Suomen ja Ruotsin mittausmenetelmien eroista. Yhtenä esimerkkinä näistä eroista on turvemaiden maaperän päästöt. Suomen käyttämässä menetelmässä lämpötilan kohoa­minen on merkittävästi lisännyt turvemaiden laskennallisia päästöjä. Sen sijaan Ruotsissa lämpötilan muutoksia ei huomioida ollenkaan turvemaiden päästölaskennassa, joten laskennalliset päästöt ovat pysyneet kohtalaisen vakiona. Nämä maakohtaiset erot menetelmissä eivät olisi ongelma, jos niitä käytettäisiin pelkästään maan omien ilmastotavoitteiden toteuttamiseen, mihin ne on alun perin tarkoitettukin. Ongelma tulee siitä, että näitä menetelmiä sovelletaan myös osana EU:n yhteistä ilmastopolitiikkaa, mikä välttämättä asettaa eri valtiot eriarvoiseen asemaan.

Julkisuudessa on myös tehty vertailuja Suomen kasvihuone­kaasuinventaarion ja Nasan satelliittimittausten välillä. Tämä vertailu on turhaa ja harhaanjohtavaa, koska menetelmät mittaavat eri asioita. Satelliitit mittaavat ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta ja sen muutoksia, kun taas inventaarion yksi tarkoitus on ilmastotoimien ja niiden vaikutusten seuraaminen. Satelliittimittauksissa havaitaan tietyn alueen hiilitaseen kokonaismuutos, khk-inventaario taas keskittyy aktiivisiin toimenpiteisiin ja niiden tuottamiin päästöihin, päästövähennyksiin ja hiilensidontaan. Näistä lähtökohtaisista eroista huolimatta satelliittimittauksille on varmasti tulevaisuudessa käyttöä myös inventaariossa. Niitä voidaan hyödyntää mm. laskentamenetelmien varmentamisessa ja niiden jatkokehityksessä.

Metsien hiilinielujen rajallisuuden ja osittain myös niiden mittaamisen ongelmallisuuden vuoksi on selvää, että nieluihin perustuva ilmastopolitiikka ei ole riittävän tehokasta ilmaston­muutoksen pysäyttämiseksi. Ilmastonmuutostutkijoiden näkemys on, että fossiilisten päästöjen vähentämistä täytyy huomattavasti nopeuttaa, ja että jäljelle jäävät päästöt voitaisiin kompensoida ainoastaan pysyvillä hiilenpoistoilla, joita tuotetaan teknisten hiilinielujen avulla. Metsillä on kuitenkin edelleen merkittävä rooli ilmastonmuutoksen torjunnassa. Uusia metsien hiilinieluja voidaan toteuttaa metsityksen ja puuston kasvun parantamisen avulla, ja nämä hiilinielut auttavat toteuttamaan ilmastotavoitteita fossiilisten päästöjen ja tehokkaiden teknisten hiilinielujen tukena. Lisäksi metsien biomassa on edelleen tehokkain tapa tuottaa teknisiä hiilinieluja. Ehkä merkittävin metsien tuottama ilmastohyöty edelleen on kuitenkin fossiilisten materiaalien ja erityisesti fossiilisen ener­gian korvaamisessa. Esimerkiksi liikenteen päästövähennystavoitteet edellyttävät uusiutuvien polttoaineiden ja sähköpolttoaineiden tuotannon merkittävää lisäämistä, ja tässä tuotannossa metsien tuottamalla biomassalla tulee olemaan suuri rooli.

Tutkimusprofessori Ilkka Leinonen, Luonnonvarakeskus