Samuli Lampisella oli jo toisen runokirjan julkkarit Padasjoella. ”Valkoinen Eeden” –uutuusteos herätti mielenkiintoa etukäteen, sijoittuuhan se Padasjoelle ja seurakuntaväki näyttäytyy sen sivuilla vähemmän mairittelevassa valossa.
”Hiiri, pieni harmaa hiiri, kirkkoherra. Kolmannes vakkareista kääntyy säikähtäneenä ovelta. Eivät usko syntejään anteeksi, ellei rotta julista.”
Takakannen teksti antaa esimakua Samuli Lampisen 15. runokirjan armottomista ihmiskuvauksista.
Tilaisuuden juontaja, kirjastonjohtaja Eija-Liisa Kasesniemi nimesi uutuuskirjan avainteokseksi, koska se on paikkoineen ja ihmisineen helposti tunnistettavissa. Jopa Padasjoen Pravda mainitaan. Koska kirjailija on padasjokelainen, teos säilyy iäti kunnan kotiseutukokoelmassa.
– Mieleen tulee Spoonriver-antologia: täältä löytyy haudankaivajaa, suntiota, valtuutettua ja kappalaista, joku kulkee nimellä Kultakimpale ja nuorisotyöntekijäkin sivuilla vilahtaa.
Kasesniemi oli poiminut kirjasta myös aforistisia säkeitä, esimerkiksi ”lunta luodaan työntämällä sitä pois” ja ”hiekoittaminen on kaatumattomuuden kylvämistä”. Paljonpuhuva on arkinen kuvaus ylimielisestä mersukuskista: ”Hän maksaa niin paljon kirkollisveroa, että saa pysäköidä minne tahtoo.”
Lampisen kärkevissä virkkeissä kyseenalaistetaan sitä, mihin täällä on totuttu. Hän on viljellyt filosofisia termejä ja myös historiallisia hahmoja on käytetty lisävärinä vertauskuvissa.
– Asettaudun näillä teksteillä siihen jatkumoon, mitä muut on kirjoittaneet aiemmin.
Aiempi teos ”Luutarhuri” kertoi sekin työolosuhteista.
Padasjoelle 2,5 vuotta sitten
Lampinen muutti vaimonsa kanssa Padasjoelle marraskuussa 2022 työn perässä. Kun Hollolassa hautausmaalla työskennelleeltä runoilijalta kysyttiin, haluaisiko hän seurakuntamestariksi Hämeenkoskelle tai Padasjoelle.
– Kummastakaan paikkakunnasta ei ollut mitään aiempaa tietoa. Ajettiin sitten molempien läpi ja päätös oli helppo: Padasjoen maisemat oli ehdottomasti vetävämmät.
Lampisen tavaramerkkinä ovat lauseparit, jotka näyttävät törmäävän: tutunoloinen alku voikin johtaa yllättävään loppukaneettiin. Padasjokelaisrunoilija haluaakin haastaa lukijan ajattelemaan uudella tavalla.
– Kun rakenteet on pitkän aikaa olemassa, ne luutuu. Pienikin liike johtaa silloin kipuun.
Runossa hän puolustautuu juoruja vastaan heittelemällä lunta ”takaisin pilveen” ja ”mitä korkeammalle virhe nostetaan, sitä lähemmäs oikeutta se tulee”.
– Oli tekemätön paikka, mahdoton puolustautua panettelua vastaan. Juorut menivät suoraan kirkkoherralle, josta ne tihkuivat pikkuhiljaa alaspäin.
Runoissa tiivistyy myös se todellisen elämän dilemma, että monessa asiassa piti tehdä ”niin kuin aina on tehty”, kun taas toiset olivatkin samasta asiasta sitä mieltä, että näin ei ole koskaan ennen tehty.
Runoilija uskoo mielikuvitukseen ja lukijat mielikuvituksen tuotteeseen. Kauneimmillaan työskentely hautausmaalla oli sopusointuista yhteiseloa luonnon kanssa, kun peurat söivät hautakummulle jätettyjä kukkasia ja kauriit kappelirinteen tuijia.
Valkoinen Eeden -kirjan kannen väri on kirkosta kopioitu vaaleanpunainen. Alareunassa on piirretty jyrsijä, josta ei tiedä onko se hiiri vai rotta.
Runous tapahtuu joka tapauksessa
Yleisö piti kirjoittajaa rohkeana, kun runoissa on tunnistettavia henkilöitä ja jopa nimiä mainittuna. Suosikkeihin lukeutui teksti, jonka mukaan vainajat haudataan jalat Päijänteelle päin. Kirjoittajalta saatiin selitystä mm. runossa mainittuun ”huulten pelastusrenkaaseen”.
Lampisen mukaan sopivaa ruumiillista työstä tehdessä ajatus juoksee parhaiten. Varhainen aamu on puolestaan parasta aikaa jäsennellä ajatuksia: yönraikkaana, kuten kirjailija itse sanoo, teetä siemaillessa.
Lisää runokirjoja on tulossa. Seuraava ei tule olemaan yhtä synkkä, eikä keskity työolosuhteisiin.
– Runous on se, mikä tapahtuu joka tapauksessa. Siivilöin ympäristöä kuin kastemato maassa.