Sanovat, että vanhentuessa viisastuu. En ole omalla kohdallani sitä vielä juuri havainnut.
Näkökulma elämään kyllä muuttuu. Alkaa tajuta annetun ajan rajallisuuden. Se haastaa miettimään, mikä on tärkeää. Voisiko tätä kenties viisastumiseksi kutsua?
Varmasti kaikki koemme, että läheiset ovat meille tärkeitä. Tekee mieli laajentaa kehää. Jokainen kohtaaminen on merkityksellinen. Kaikille tapaamillemme ihmisille, sellaisillekin, joiden kanssa olemme eri mieltä, kuuluu kunnioittava kohtaaminen ja kohtelu.
Kynttilänpäivän eli viime sunnuntain evankeliumiteksti kertoi vanhasta, viisaasta Simeonista. Vaikka kaihi oli jo mahdollisesti sumentanut näköä, hän näki terävästi. Hän näki sellaista, jota muiden silmät eivät vielä erottaneet. Muut näkivät pienen vauvan, Jeesus nimeltään, mutta Simeon sanoo:
”Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut. ”
Hän puhuu valosta, joka koittaa meille kaikille.
Olemme niin kiinni tässä näkyvässä maailmassa. Kyllä meillä kuulukin olla jalat tukevasti maan kamaralla, mutta kuinka näkisimme syvemmälle ja kauemmas? Kun omat voimat eivät riitä, kun on pimeää, kaipaamme ja tarvitsemme valoa. Pimeässä voimme paremmin nähdä Jeesuksesta loistavan valon. Myös kun mieli on kirkas, täynnä iloa ja kiitollisuutta, tajuamme ehkä helpommin, ettei tämä kaikki ole omaa ansiotamme. Silloin saamme antaa kiitoksen Hänelle, jolle kiitos kuuluu.
Juha Lind