Etelä-Hämeen luonnonsuojelupiiri piti syyskokouksensa lauantaina 9.11. Kotiseututalolla. Kunnanjohtaja lausui kokousväen tervetulleeksi Padasjoelle ja sen vanhimpaan koulurakennukseen. Luonnontieteellisen keskusmuseon lepakkotutkija Eeva-Maria Tidenberg piti ennen kokousta luennon lepakoiden huomioimisesta maankäytössä.
Lepakkoasiantuntija Tidenberg on biologi, joka toimii Luonnontieteellisellä keskusmuseolla lepakoiden seurantaan ja suojeluun liittyvien asioiden parissa. Lisäksi virmailalainen myös harrastaa lepakoita.
– Lepakot ovat lajirikas nisäkäsryhmä. Ne ovat pääosin pienikokoisia ja kokoonsa nähden pitkäikäisiä, vanhin lepakko on tiettävästi elänyt 41-vuotiaaksi.
Lepakkolajeja on kaikkiaan noin 1400. Suomessa on havaittu 13 lajia ja uusien lajien löytyminen tutkimuksen lisääntyessä on aivan mahdollista. Läheskään kaikki eivät lisäänny Suomessa, sillä osa lajeista on muuttavia.
– Suomessa lepakko on levinneisyytensä pohjoisrajalla. Yleisiä lajeja on 5: pohjanlepakko, vesisiippa, viiksisiippa, isoviiksisiippa ja korvayökkö. Harvalukuisia ja muuttavia lajeja ovat pikkulepakko, kääpiölepakko, isolepakko ja kimolepakko. Harvinainen ja erittäin uhanalainen Suomessa esiintyvä laji on ripsisiippa. Niukasti havaintoja on lampisiipasta, etelänlepakosta ja rusoisolepakosta.
Lepakot ovat taantuneet monin paikoin, sillä ne ovat hitaasti lisääntyviä ja saavat yleensä vain yhden jälkeläisen vuodessa.
Vuodenkierron aikana lepakot tarvitsevat monenlaisia piilopaikkoja. Osa lajeista hyödyntää rakennuksia piilopaikkoinaan.
– Iso osa lepakon vuodesta kuluu horroksessa. Horrokseen vaivutaan loka-marraskuulla ja siitä heräillään sään lämpötilasta riippuen maalis-huhtikuulla. Lisääntyminen ajoittuu keskikesään ja poikaset kehittyvät lentokykyisiksi yleensä noin kuukaudessa.
Lisääntymis- ja levähdysalueet suojeltuja
Lepakot ovat olleet jo sadan vuoden ajan rauhoitettuja. Luonnonsuojelulakiin sisällytetty luontodirektiivi tuo myös omat määräyksensä: lepakoita koskee lisääntymis- ja levähdyspaikkojen hävittämis- ja heikentämiskielto. Lisäksi lepakoita suojelee Euroopan alueella EUROBATS-sopimus, joka kuuluu YK:n ympäristöohjelman alle.
Jotta lepakoita voidaan suojella, tarvitaan tietoa niiden ekologiasta. Ilman tietoa lajien esiintymisestä niitä ei voida suojella tai ottaa huomioon maankäytössä ja erilaisissa hankkeissa.
– Vuoden mittaan lepakot tarvitsevat monenlaisia piiloja. Kesäaikaisten päiväpiilojen lisäksi tarvitaan välikausipiiloja ja piilopaikkoja talvehtimiseen. Lepakot tarvitsevat myös turvallisia lentoreittejä ja ruokailualueita, joilta löytyy hyönteisravintoa.
Tidenbergin mukaan osa lajeista hyötyy ihmisrakennelmista ja viihtyy niissä. Rakennetun alueen ja pinnoitetun maan suuri määrä vaikuttaa kuitenkin negatiivisesti ravinnon saantiin ja lepakoiden kulkureitteihin, valaistus ja metsien pirstaleisuus vaikuttavat taas heikentävästi lepakoiden liikkumiseen.
– Selvitykset ovat yleistyneet viimeisen parinkymmenen vuoden aikana, usein niitä on tehty osana muuta luontoselvitystä. Laatu ja kattavuus on ollut hyvin vaihtelevaa. Lepakkotieteellinen yhdistys laati ensimmäiset ohjeet vuosina 2011–2012. Nyt uudet, päivitetyt ohjeet on saatu valmiiksi viime vuonna.
EU–komission ohjeistuksen mukaan suojapaikan käytön säännöllisyyttä pitäisi pystyä arvioimaan. Vaikka erilaisia nauhoittavia laitteita käytetään apuna pääosin yöllä liikkuvat eläimen seurantaan, säännöllisyyden arviointi voi olla hankalaa, sillä kukaan ei voi seistä passissa seuraamassa palaavatko lepakot takaisin piiloihinsa vai oliko kyseessä vain yhden kerran käytössä ollut piilopaikka.
Luontaiset piilot vähissä
Luontaisten piilojen puute ajaa lajeja uusien piilojen etsimiseen. Lepakoita on löytynyt jopa uusista taloista ja kerrostaloista. Naaraat synnyttävät ja hoitavat poikasiaan ihmisrakennelmien tarjoamissa suojissa. Lepakot eivät kuitenkaan rakenna pesää, tuo pesäaineksia, revi eristeitä tai pureskele rakenteita tai johtoja. Lepakoista ei siis pääasiassa ole haittaa rakennuksissa eleleville ihmisasukkaille.
– Jos ei häiritse niitä, niin nekään eivät pääsääntöisesti häiritse ihmistä eivätkä aiheuta haittaa. Toki on sellaisia tapauksia, joissa on löytynyt lutikoita, jotka ovat päätyneet ihmisasumuksen puolelle tai on jätösten aiheuttamia hajuhaittoja ja on jouduttu hakemaan poikkeuslupia terveydellisistä syistä kulkuaukkojen tukkimiseen tai muihin toimiin.
Asiallinen ja ajantasainen tieto vähentää kuitenkin turhaa pelkoa ja ennakkoluuloja lepakoita kohtaan.
Lepakoihin ei pidä koskea muulloin kuin avuttomassa tilassa olevaa eläintä autettaessa.
– Tällöinkin pitää käyttää käsineitä tai esimerkiksi pyyhettä käsien suojana. Purema- ja raapaisutapauksissa pitää ottaa yhteys lääkäriin. Tutkijoilla ja muilla lepakkorengastajilla lupavaatimuksena on rabiesrokotus.
Kuolleilla lepakoilla on myös oma arvonsa. Ihmisiä kannustetaan toimittamaan niitä tutkimusnäytteiksi.
– Yhteenvetona toteaisin, että anna lepakoiden olla, älä tee mitään. Mutta jos teet, ajoita muutostoimet oikein ja hae poikkeuslupa tarvittaessa. Säästä kuitenkin lepakoiden kulkureitit.
Lepakkotutkija pohti, voitaisiinko luonnonpiilojen suojelua toteuttaa paremmin metsätaloudessa.
– Esimerkiksi kesäiset päiväpiilot kolopuissa tai talvehtimispaikoina käytetyt kallionraot, kivikasat ynnä muut luonnon tarjoamat talvehtimispaikat ovat toki vaikeita kartoittaa.
Lepakoiden suosimista voi tehdä kuitenkin pienilläkin asioilla. Maankäytössä tärkeää on säilyttää puu- tai pensasrivit, pientareet ja pienet metsiköt, jotka toimivat kulkureitteinä saalistusalueille. Kulkuväyliä voi myös tehdä avoimille alueille istuttamalla puu- ja pensaskujia. Kolopuita pitäisi pyrkiä säästämään, mutta erilaisia piilopaikkoja voi myös luoda.
Yksittäinen ihminen voi auttaa lepakoita esimerkiksi rakentamalla tai hankkimalla pöntön sekä keräämällä lisää lajitietoa havainnoimalla ja tallentamalla lepakkohavainnot laji.fi –portaaliin.