Neville Rance on kuollut 12.3.2024 korkeassa 97 vuoden iässä Englannissa. Rance asui Padasjoella vuoden verran 1950-luvulla ja valokuvasi paljon. Hänen kuviaan julkaistiin vuosikymmeniä myöhemmin Padasjoen Sanomissa, kun hän oli ottanut yhteyttä paikallislehteen.
Rancen kuolemasta kertoivat hänen tyttärensä Mandy ja poikansa Mark, jotka löysivät Padasjoen Sanomien yhteystiedot isänsä osoitekirjasta.
Rance oli jäänyt leskeksi joulukuussa 2015 ja asunut palvelutalossa Collinghamissa joulukuusta 2022. Hän oli hyväkuntoinen ikäänsä nähden, eikä koskaan valittanut vaivojaan.
Hänet saateltiin haudan lepoon 26. maaliskuuta.
Rance muisteli paikallislehdessä Padasjoen aikaansa:
”Vuonna 1952 englannin armeija etsi nuoria ja soveltuvia upseereita harjoittelemaan eri kielten tulkkausta. Ilmoittauduin vapaaehtoisena opiskelemaan venäjää, mutta heillä oli jo tarpeeksi venäjän opiskelijoita. Koska olin ilmoittautunut vapaaehtoiseksi, olin kuitenkin osoittanut sen verran innostuneisuutta, että voisin valita, opiskelenko suomen kieltä vai kantonin murretta! Luulen, että useiden nykyajan ihmistenkin tavoin armeija oletti, että suomen ja venäjän kielissä on joitain yhteneväisyyksiä.
Minun täytyy tunnustaa, että 25 vuoden ikäisenä minulla oli vain pieni aavistus siitä, missä Suomi sijaitsee. Opiskelimme ylipistossa erään ikäiseni upseerin kanssa vuoden ja sitten matkasimme Suomeen soveltamaan oppimaamme käytäntöön.
Padasjoki oli valittu sijoituspaikaksemme luultavasti siksi, että se oli tarpeeksi syrjäinen paikkakunta pitääkseen meidät erossa huvituksista. Lisäksi noihin aikoihin päätie Helsingistä pohjoiseen kulki Padasjoen kautta, mikä teki sijoittautumisestamme perusteltua. Padasjoki ei ollut myöskään yleisesti englantia puhuva yhteisö, joten meidän oli pakko puhua suomea päivittäin. Ainoastaan kodeissa, joissa asuimme, osattiin englantia.
Kun palasin Padasjoelle ensimmäistä kertaa 50 vuoteen viime heinäkuussa, olin kertakaikkisen ymmälläni ja eksyksissä. Joka puolella näytti olevan uusia teitä. Tiet olivat asvalttia, eivätkä sorateitä, kuten ennen.
Mutta kulkiessani kirkolta kohti kauppoja ja Padasjoen luultavasti ainoaa kukkulaa, ymmärsin vihdoin, missä olin. Tämä oli se samainen kukkula, jota alas olin usein talvisin lasketellut potkukelkalla. Muistin, että Sarastolla oli ollut kylän viimeinen talo tällä Maantieksi kutsutulla kadulla. Oli kiehtovaa huomata, että talo jossa ennen asuin, oli edelleen vanhalla paikallaan. Kyllähän Padasjoki oli muuttunut, muttei se ollut pilalla. Ihmiset olivat yhtä ystävällisiä kuin ennenkin. Saraston haudalla vieraileminen oli erityisen liikuttavaa ja mieleeni tulvi muistoja vanhoilta ajoilta.
Olin majoitettuna rouva Hagar Saraston luona. Hän oli entisen nimismiehen vaimo, entinen opettaja ja toimi tuolloin päätoimittajana Padasjoen Sanomissa. Hän tuntui minusta heti mieleenpainuvalta naiselta. Maanmieheni John Walker ja minä saimme häneltä säännöllisesti opetusta hänen kotonaan. Rouva Sarasto osoittautui hyväksi, joskin tiukaksi opettajaksi.
John asusti kävelymatkan päässä tuomari Heinämäen kotona. Hänenkin perheensä vieraanvaraisuudesta sain nauttia hyvin usein. Erityisesti heidän saarensa ja rantasaunansa miellyttivät minua suuresti.
Suuri osa ajastani kului luonnollisesti yrittäessäni oppia suomen kieltä. Minulla oli kuitenkin myös aika paljon vapaa-aikaa. Ystävystyminen paikallisten asukkaiden kanssa ei ollut helppoa, koska englantia ei puhuttu juuri lainkaan. Lisäksi John oli ottanut vaimonsa mukaan, joten hänen sosiaalinen elämänsä oli ymmärrettävästi erilaista kuin minulla. Olin innokas valokuvauksen harrastaja ja tein paljon kävelyretkiä kuvatakseni ympäristöäni. Lahti oli minun elinpiirini rajakaupunki, jonne matkustin, kun hiukseni kaipasivat parturointia tai minä tarvitsin filmejä ja valokuvankehitysnestettä. Aina pystyessäni kutsuin vieraita Sarastolle poseeraamaan valokuviini. Kehitin filmit makuuhuoneessani ja valmistin kuvat pienessä, seinän syvennyksessä olevassa komerossa. Useimmiten yritin vangita kuviini hieman tunnelmaa paikkakunnasta, johon olin päätynyt asumaan. Mieleeni on painunut eräs hetki, jota en kuitenkaan saanut kuvattua. Nimittäin naiset juoruilemassa ja huuhtomassa vaatteita eräänä maanantaiaamuna joen varrella.
Vuonna 1952 talvi oli ankara – lämpötila laski usein jopa 40:een pakkasasteeseen. Lumisateen jälkeisinä päivinä tiekarhu ajaa körötteli pitkin päätietä. Se aurasi tien puhtaaksi lumesta, minkä jälkeen tie hiekoitettiin. En muista päätien olleen koskaan mutainen tai likainen, lukuun ottamatta keväisiä sohjokelejä.
Yksi suurista iloistani oli eri maatiloilla vierailu yhdessä eläinlääkärin kanssa. Eläinten hoidon yhteydessä sain usein ryypyn jaloviinaa tai kotitekoista vehnästä valmistettua viinaa.
Minulla on suussani paikallisen hammaslääkärin täydellisesti paikkaama hammas, joka toimii edelleen moitteettomasti! Kävin myös sairaalassa, jossa John Walkerin vaimo Ingrid sai ensimmäisen lapsensa. Walkerit antoivat lapselleen nimeksi Kirsti.
Opiskelupäivän jälkeen John ja minä kuljimme usein pienelle joen ylittävälle sillalle. Yritimme narrata kaloja käyttäen syöttinä ainoastaan taivutettuun neulaan kiinnitettyä leivän palasta. Muistan elävästi myös retkemme joulukirkkoon. Silloin lumouduin täysin kynttilöistä kirkon ympäristössä ja hautausmaalla. Jokaisen haudan edessä olevassa kuopassa paloi kynttilän liekki. Koko hautausmaa näytti minusta satumaalta, jonka pystyn näkemään sieluni silmin vielä tänäkin päivänä.”