Veikko Vilhelm Ojala syntyi 30.10.1937 Heino ja Anna Ojalan kolmanneksi lapseksi Kasiniemeen sisaruksinaan Elvi ja Pentti.
Veikko kävi Kasiniemen kansakoulua, autteli pientilan töissä ja tietysti muiden lasten tavoin leikki ja teki myös pieniä, mutta melko harmittomia kepposia. Näistä mainittakoon Ruhasillantien ja Huuhtasentien risteyksessä ohikulkijoiden pelottelu suuressa kuusessa istuen Pentti-veljen kanssa.
Vartuttuaan Veikko työskenteli muun muassa Osuuskaupan myymäläapulaisena, kuorma-auton apumiehenä ja huoltoaseman työntekijänä. Myöhemmin Veikko jäi hoitamaan Ojalan tilaa muiden sisarusten muutettua pois.
Vaikka pienviljelijän työ olikin raskasta ja aikaavievää, riitti hänellä aina aikaa ja jaksamista auttaa myös naapureitaan. Myös toisinpäin homma toimi kiitettävästi.
Veikko ja Liisa-hevonen 1960-luvun loppupuolella.
Kalastus ja metsästys olivat mieluisia hyötyharrastuksia. Monet kerrat olin mukana, kun isä vei Lahteen ketun ja piisamin nahkoja turkisliikkeeseen. Minun tehtäväni oli tinkiä ja jos siinä onnistuin, niin pienet provisiot kilahtivat säästöpossuun. Hirvijahti Kasiniemen metsästysseurassa oli myös sydäntä lähellä, samoin metsätaitokilpailut tulivat tutuiksi; muutama palkintosijakin tuli napattua.
Myöhemmin Ojalassa luovuttiin karjanhoidosta ja pelloille istuttiin metsää. 1980-luvulla Veikko aloitti metsurin työt Yhtyneiden paperitehtaiden palveluksessa ja toimi myös sivutoimisena metsätyönjohtajana kasiniemeläisessä Koivu Oy:ssä. Luottamustehtävistä mainittakoon Padasjoen Säästöpankin johtokunta, johon hän kuului yli 30 vuotta.
1990-luvun alkupuolella, eläkkeelle jäätyään Veikko muutti Lahteen asumaan kumppaninsa luo ja Ojala jäi vapaa-ajan asunnoksi. Vuodet vierivät ja raskaat työt alkoivat vaatia veroa. Fysiikka alkoi pettää ja isä joutui luopumaan monesta itselleen tärkeästä asiasta kuten luonnossa liikkumisesta ja päivittäisistä ”sassaroinneista”, jota nimeä hän käytti milloin mistäkin askareesta. Omakotitaloasuminen alkoi käydä haasteelliseksi ja muiden apu välttämättömäksi. Viikkoa ennen joulua tie vei sairaalaan koronan iskettyä ja siltä matkaltaan hän ei enää kotiin palannut. Uudenvuoden aattoaamuna tuli suruviesti, isä oli nukkunut pois.
Veikko Ojala tunnettiin ihmisenä, joka tuli kaikkien kanssa toimeen, ei koskaan puhunut pahaa kenestäkään ja ajatteli aina muita ennen kuin itseään. Vaikka fysiikka loppukilometreillä murenikin, oli hän päästään terävä loppuun asti. Myöskin huumorintaju oli erinomainen, jopa sairasvuoteella jaksoi laskea leikkiä.
Isänä hän oli esimerkillinen: lämmin, opettavainen ja turvallinen. Ystävilleen ja läheisilleen avulias ja huomaavainen.
Kimmo Ojala,
Veikon poika