Puutavaraliike Wiik & Höglundin hakkuutyömaalla Auttoisten Alaskassa talvella vuonna 1955 oli kymmenittäin hakkuu- ja ajomiehiä. Muualta tulleet kortteerisivat kylän taloissa. Niemisen linja-auto täyttyi aamuisin savotalle menijöistä, joiden repuista näkyi pokasahan puiden päitä ja kirveen varsia. Hakkuumiehet tekivät töitä urakalla, tiemiehet olivat päiväpalkkalaisia.
Työmaan tiemiehenä oli auttoslainen Suutarin Hanne. Hanne jäädytteli soita ja haotutti ajoraiteiden alamäkiä. Hanne, päivämiehenä, istuskeli myös tulilla, viihdytti ja viivytti tarinoillaan muita savotan miehiä. Tästä ei savotan pomo tykännyt, kun työaikaa meni hukkaan. Tästä tärkeästä asenteesta vitsailtiin tilaisuuden tullen.
Istuttiin taas kerran tulilla ja Hanne kertoo: ”Minä kävin pyhänä Lammin kunnalliskolis kattomas tätiä. Siinä istuskelles täti sano, että ”menneäs viämeän oraville maitua”. Täti otti maitokupin ja mentiin ulos kuusen juurelle. Siinä täti katsoi puuhun ylöspäin ja kutsui oravia: ”Kurre, kurre, kurre!” Ja puunrukoa pitkin tuli alas kakskymment seittemän oravaa mailolle. Ja se on totta!”
Hannen kertoman aikaan pomo oli tullut tulille ja kuullut tarinan. Tarinan päättyessä pomo lähti ajan kulusta harmistuneena kävelemään pois tulilta. Hanne kiersi katseellaan tulilla olijoita: ”Kattokai ny, tollain se on, se ei eles usko!”
Suutarin veljekset, Hanne ja Aatu olivat aikansa kertojia. Hanne erityisesti oli hauskojen väritettyjen tarinoiden keksijä , kertoja Luojan armosta. Hannen kymmenet jutut jäivät elämään ja näistä sanonta: ”Se on totta kuin Suutarin Hannen vale!” Sanonta tuli siitä, että Hanne sanoi aina sepittämänsä tarinan päätteeksi: ”Ja se on totta!”
Pikkumies Huuskosen Pekka oli osuuskaupassa. Sattui siinä tokaisemaan isommilta kuulemansa sanonnan. ”Ja se on totta kuin Suutarin Hannen vale!” Kaupassa olikin Hannen sisar Maiju, jota Pekka ei tainnut huomata. Pekan sanonnan kuullessaan Maiju tuiskaisi Pekalle: ”Koskas meilän Hanne on valehdellu?”
Hanne elävöitti kertomistaan käsillään: ”Minä kävin Kuhmosis ja siäl ole sellain isäntä, jolla oli mahloton nenä.”
Hanne nostaa kämmenensä levälleen tuuliviiriksi nenän päälle ja jatkaa: ”Sen nenä ol kun toi min kämmen. Kun aurinko paisto, nin se kuuls läpi!” Hanne heiluttaa kämmentään nenän päällä: ”Ja kun tuul kävi, nin se oikein heilu!” ”Ja se on totta!”
Aatu oli kertojana vähälahjaisempi kuin Hanne. Saattoipa suutahtaa, jos joku ei hänen tarinaansa uskonut. Eläkepäivinään Aatu poikkesi usein läheisellä Sepänmotin valimolla. Hänellä oli aina uusi tarina mietittynä, minkä kertoa valimon miehille. Kerran taas Aatu kertoo: ”Meillä lahdattiin eilen sika. Se oli sentäs iso, se paino kolmesataa kiloa!”
Tähän Katajaisen Timo vastaa: ”No minä kuulin kylältä, että se oli laiha ja nälkiintynyt ja siinä ei ollut lihaa kun kielessä!” Aatu lähti, mutta tuli jo seuraavan päivänä uuden tarinan kanssa.
Aatu yritti kertoa tarinoitaan myös Hannelle. Niihin Hannen tavanomainen vastaus oli: ”Hjyy, hjyy!” Kun joku yritti matkia Hannen ”juu, juu” sanontaa, niin Latvan Tapani neuvoi: ”Ei, se pitää sanoa vienosti, puoliksi viheltämällä, hjyy, hjyy, hjyy.”
Rautjärven takana Rekolan maalla oli talvinen savotta. Savotan ajomiehenä oli Viljam Vuorinen Hakalan torpasta ja hakkuumiehinä Suutarin Aatu ja Hanne kylästä. Jossain vaiheessa veljekset kuulivat Viljamin ajopalstalta hevosen käskemisen ääntä, sitten rytinää ja pienen hiljaisuuden jälkeen kovaäänistä naurua. Kun naurun hohotus vain jatkui, lähtivät veljekset uteliaina katsomaan tilannetta. Saavuttuaan lähemmäs miehet näkivät hevosen irrallaan metsässä, reen, aisat poikki menneenä sekä Viljamin nauraa hohottavan reen vieressä. Kun Viljamin nauru ei loppunut, veljekset arvelivat Viljamin seonneen ja tulleen hulluksi ja alkoivat pelätä tilannetta. Tällöin Hanne veljelleen: ”Eiköhän myä Aatu Veikka lähletä käveliän kotio päin!”
Jukka Luukko