Ossi Alen kuoli lokakuussa 87–vuotiaana Padasjoella. Hän oli syntynyt Valkjärvellä Vaalimon kylässä Karjalan kannaksella ja muuttanut lapsena perheen mukana Hattulaan Metsänkylään, jossa aloitti koulun Pekolan kansakoulussa vuonna 1942. Sieltä hän jatkoi Hämeenlinnan Lyseoon.
Keskikoulun jälkeen isä suuntasi metsäalalle isoveli Jussin perässä. Hän kävi Kurun Metsäkoulun valmistuen metsäteknikoksi.
Vuonna 1956 hän meni naimisiin Orvokin kanssa, joka oli myös töissä Metsänkylässä. Perheeseen syntyivät lapset Jarmo, Jukka, Markku ja Satu.
Elämän tulevan suunnan määritti perheen muutto syksyllä 1962 Padasjoelle, jossa hän aloitti Turvan tilalla Hämeenlinnan kaupungin metsäteknikkona vastaten kaupungin metsäalueista ja Päijänteen saarista. Tehtävä oli vaativa nuorelle miehelle vieraassa ympäristössä, mutta hän pystyi saavuttamaan metsätyömiesten luottamuksen selväpiirteisenä esimiehenä – se oli alle kolmekymppiselle miehelle hyvä saavutus. Palkkalistoilla oli parhaimmillaan lähes 50 metsuria ja ajomiestä.
Vuodesta 1974 alkaen isä osallistui Padasjoen kunnallispolitiikkaan 20 vuoden ajan, myös yhdistystoiminta oli hänelle tärkeä kanssakäymisen muoto (mm. Padasjoen Reserviupseerit ja Padasjoen Karjalaiset). Hän oli myös kotikylä Nyystölän kalastuskunnan perustajajäsen ja kyläyhdistyksen aktiivinen toimija. Viikoittaisissa ”huru-ukko” kokoontumisissa pohdittiin ja paranneltiin kylän asioita.
Isoveljen mukana jo lapsena aloitetut metsästys ja kalastus säilyivät harrastuksina elämän loppuun saakka. Hirvimetsällä hän kävi yhdessä Nyystölän Eräveikkojen kanssa. Riistaa tai kalaa oli perheen ruokapöydässä viikoittain – joskus lasten mielestä liiankin usein, kun sitä ei silloin osannut niin arvostaa.
Kalassa käytiin säällä kuin säällä ja metsällä pojat olivat ajomiehinä, kun koira oli siihen liian nuori. Tällä tavoin opetettiin lapsille metsässä ja vesillä liikkuminen kaikissa olosuhteissa jo nuorena.
Vuonna 1992 eläkkeelle jäätyään isällä oli jo mieleinen paikka katsottuna uudelle talolle, ja niin he äidin kanssa yhdessä rakensivat talon kauniille paikalle Nyystölään, lähelle Päijänteen rantaa. Sen hoitamisesta tulikin sitten loppuelämän harrastus yhdessä Päijänteen ranta-alueen luonnon tarkkailun kanssa. Äidin kuoleman jälkeen pihapiiri ja siihen liittyvät aktiviteetit olivat yhä merkittävämpi harrastus, erityisesti kukat olivat tärkeä jokakeväinen hankinta ja samoin niiden hoitaminen syksyn loppuun saakka.
Kiinnostus omiin juuriin Karjalassa säilyi isällä koko elämän ajan: hän ehti käydä siellä kahdesti, kerran äidin kanssa ja toisen kerran veljiensä Jussin ja Jaakon kanssa katsomassa entistä syntymäkyläänsä – mieli paloi sinne takaisin vielä kerran, mutta kunnon heikkeneminen esti sen toteutumisen.
Lasten ja lastenlasten hyvinvointi säilyi hänellä aina kiinnostuksen kohteena, vaikka alkanut muistisairaus alkoi muuten rajoittamaan mahdollisuutta olla tekemisissä ihmisten kanssa. Alkaneen sairauden rajoituksista huolimatta hän halusi asua vielä omassa kodissa, vaikka muutto Hattulaan oli jo hänellä harkinnassa. Tämä asuminen onnistuikin loppuun asti kiitos tukipalveluiden – tästä mahdollisuudesta isä oli kiitollinen.
Lapset perheineen